Ensimmäinen ominaisuus on ihmisen perimään taltioitunut vietti, joka saa hänet pitämään puoliaan yhteisön muita jäseniä vastaan. Tällainen vietti voidaan todeta paitsi ihmisillä, myös kaikilla yhteisöissä elävillä eläinlajeilla. Sen syntymekanismi on yksinkertainen ja helposti ymmärrettävissä. Ne yksilöt, jotka ovat pitäneet parhaiten puolensa kilpailussa ravinnosta ja puolisoista, ovat lisääntyneet tehokkaimmin ja välittäneet siten geenejään eteenpäin. Olemme kaikki heidän jälkeläisiään, siksi meihin on syväkoodattu piirre, joka saa meidät kilpailemaan lajitovereitamme vastaan. Saamme nautintoa voittamisesta ja menestymisestä. Kärsimme tappioista ja epäonnistumisista.
Edellä mainittu vietti ilmenee siten, että haluamme vähintäänkin ylläpitää, mutta mielellään myös parantaa sijoitustamme yhteisömme sosiaalisessa hierarkiassa. Teemme työtä saavuttaaksemme vaurautta ja kuuluisuutta ja menestystä, jonka avulla asemamme määritellään. Jos joku muu aiheuttaa omalla toiminnallaan suhteellisen asemamme heikkenemisen, meissä käynnistyy välittömästi voimakas fyysinen torjuntareaktio, joka voi ilmetä suuttumuksena, kateutena tai mustasukkaisuutena riippuen siitä, millä elämän alueelle olemme menetyksen kokeneet. Jos joku varastaa omaisuuttamme tai loukkaa fyysistä koskemattomuuttamme, suutumme. Jos joku syrjäyttää meidät kilpailussa menestymällä paremmin, koemme kateutta. Jos joku vie meitä tyttö- tai poikaystävän tai ihastuksen kohteen tai puolison, koemme mustasukkaisuutta.
Kaikissa tapauksissa on kyse samasta asiasta eli reagoimisesta siihen, että asemamme yhteisössä on vaarassa. Menetettyämme omaisuuttamme emme enää ole yhtä arvokkaita kuin ennen, koska kyky hankkia omaisuutta on yksi arvostuksen mittareita. Jos joku pahoinpitelee meidät, menetämme silloinkin arvostustamme muiden silmissä, koska kyky puolustautua on yksi arvostuksen mittareista. Jos joku vikittelee meiltä puolison tai tyttö/poikakaverin, koemme mustasukkaisuutta, koska kyky voittaa ”kilpakosija” taistelussa puolisoista on yksi tekijä, joilla arvostustamme mitataan.
Toinen ihmislajille tyypillinen ominaisuus on tavallaan ensimmäisen vastapuoli. Sen tavoitteena ei ole yksilön menestyminen toisia samaan yhteisöön kuuluvia vastaan vaan yhteisön menestyminen kokonaisuudessaan kilpailussa ankaraa luontoa ja muita yhteisöjä vastaan.
Koska ihminen – yhteisöeläinten tavoin – on riippuvainen yhteisön olemassaolosta menestyäkseen ja jatkaakseen sukuaan, häneen on kehittynyt vietti, joka pyrkii suojelemaan yhteisöä ja siihen kuuluvia lajitovereita. ”Kaveria” autetaan hädässä. Tähän viettiin kuuluu oleellisesti tietynlainen solidaarisuus yhteisön periaatteita ja johtajia kohtaan. Vietti ilmenee käytännössä sitten, että ”venettä ei ole haluta keikuttaa”. Yksittäinen ryhmän jäsen on alistunut ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin.
Ensimmäinen ihmisen perinnöllisistä vieteistä saa hänet kilpailemaan läheisiä lajitovereita vastaan asemasta ryhmän hierarkiassa, kun taas toinen vierteistä saa hänet huolehtimaan läheisistä lajitovereista ja ryhmän yleisestä edusta. Myös tämän toisen vietin kehittyminen evoluution pitkässä prosessissa on helppo ymmärtää. Yhteisöt, joissa on pelkästään kilpailtu ja tapeltu toinen toisiaan vastaan, mutta ei ole huolehdittu itse yhteisön menestymisestä, ovat tuhoutuneet. Ei ole ollut riittävästi yhteishenkeä, jota olisi vaadittu taisteltaessa luonnonvoimia ja hyökkääviä vihollisia vastaan.
Kaksi edellä mainittua viettiä ovat tukeneet toisiaan ja hillinneet toisiaan. Luonnonvalinta on karsinut pois ääritapaukset, menivätpä ne kumpaan suuntaan tahansa. Jos kilpailullisuutta on ollut liikaa, yhteisö on tuhoutunut jäsentensä keskinäiseen riitelyyn. Sisäisesti liian solidaarinen yhteisö puolestaan on näivettynyt kehityksen ja edistyksen puutteeseen.
Mitä johtopäätöksiä edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä nykypäivää ajatellen?
Yksi johtopäätös on se, että anarkismi on pysyvänä järjestelmänä mahdottomuus. Ihmisten luontainen kilpailullisuus johtaa väistämättä resurssien kerääntymiseen muutamille kyvykkäimmille, ja heidän keskinäinen kilpailunsa johtaa valtataisteluun, jonka tuloksena ei voi olla juuri muu kuin jonkinlainen valtio, sanottiinpa sitä miksi tahansa.
Anarkismi on utopiaa aivan samalla tavalla kuin sosialismikin. Utopiaksi nämä aatteet tekee se, että niissä oletetaan ihmisen olevan luonnoltaan jotakin mitä hän ei ole. Sosialismissa oletetaan, että kunhan kapitalismi on kumottu, ihmiset elävät sen jälkeen kommunistisessa paratiisissa tasa-arvoisina keskenään. Kuvitellaan, että proletariaatin diktatuuria tarvitaan vain siirtymävaiheessa, kun kapitalismia hävitetään. Todellisuudessa sitä tarvitaan aina. Eivät ihmiset nimittäin suostu ilman pakkoa elämään kommunistisessa kurjuuden tasa-arvossa. Ennen pitkää joillakin alkaa mennä paremmin kuin muilla, eikä tasa-arvosta ole enää mitään jäljellä.
Myös sellainen johtopäätös voidaan tehdä, että valtioilla on tendenssi kehittyä kohti yhä syvempää harvainvaltaa demokratian kulissien säilyessä yhä pystyssä. Koska vallasta käydään jatkuvaa kilpailua, se kasaantuu yhä harvempien käsiin niin kuin mitkä tahansa resurssit, joita on rajallinen määrä, ja joista käydään kilpailua. Miksi kansa hyväksyy tämän? Demokraattisissa järjestelmissähän kansa voi vaikuttaa vaaleissa. Hyväksyminen johtuu toisesta edellä mainitusta vietistä eli ihmisten geeneihin syväkoodatusta vietistä alistua ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin. Alistuminen luo osittain valheellisen turvallisuuden tunteen.
Ihmiset eivät ”keikuta venettä”, vaikka näkisivätkin, että kehitys on menossa huonoon suuntaan. Esimerkit historiasta ja nykymaailmasta osoittavat, että kansalaiset eivät koskaan nouse laajassa mitassa spontaanisti järjestelmän perusperiaatteita vastaan. Muutama nousee, mutta heidät ”hoidellaan”. Hyvä esimerkki on nykypäivän Venäjä. Vaikka presidentti Putin veisi maataan yhä pidemmälle harvainvallan ja diktatuurin suuntaan, kansan syvät rivit eivät lähtisi kaduille ja sanoisi, että nyt riittää. Jonkin verran mielenosoituksia voisi olla, mutta ne saataisiin estetyksi pidättämällä rettelöitsijöiden johtajat. Jos tilanne menisi oikein tiukaksi, hallinto voisi antaa näennäisesti periksi joissakin asioissa kansalaisia rauhoitellakseen, mutta myöhemmin päätökset kaikessa hiljaisuudessa peruttaisiin ja mentäisiin sitäkin määrätietoisemmin kohti totalitarismia.
No comments:
Post a Comment