Kaksi viikkoa kommunistidiktatuurissa

Hanoi

Tein vaihteeksi reissun Thaimaaseen, Kambodzaan ja Vietnamiin. Paluumatkalla tuli piipahdettua vielä Hong Kongissa.

Keskityn tässä kirjoituksessani Vietnamiin, jossa vietin viisumivapauden sallimat kaksi viikkoa. Maasta jäi jossakin määrin ristiriitainen mielikuva.

Kun saavuin Vietnamiin, se tuntui leppoisalta paikalta, jossa ihmiset ovat ystävällisiä ja yritteliäisyys kukoistaa. Turistejakin on jo melko paljon, ja uusia hotelleita nousee kuin sieniä sateella. Maan poliittista järjestelmää ei alussa juuri huomannut, mitä nyt punaisia tähtilippuja liehui siellä täällä. Rajamuodollisuudetkin olivat yksinkertaisemmat kuin Kambodzaan tultaessa.

Vietnamin talous kehittyy, ja elintaso nousee. Osa vietnamilaisista elää jo varsin mukavasti. Elintasoerot eivät näy katukuvassa yhtä räikeästi kuin Kambodzassa, jossa suurin osa ihmisistä ajaa skoottereilla, ja ne jotka eivät aja, ajavat toinen toistaan kalliimmilla katumaastureilla ja urheiluautoilla ja edustusautoilla. Phnom Penhin keskustassa näkee päivässä enemmän Ferrareita ja Bentleytä kuin Suomessa vuoden aikana.

Mutta palataan nyt vielä Vietnamiin,

Ei historiaa vaan tätä päivää.

Siellä täällä olevia kommunismin synboleja katseli ensiksi vähän hämmästyneinä aivan kuin ne olisivat olleet jotain museorekvisiittaa, joka oli jostakin syystä tuotu esille. Vähitellen alkoi kuitenkin käydä ilmeiseksi, että vietnamilaiset ottavat nämä asiat tosissaan. Sirppi ja vasara ja punatähti eivät ole heille leikin asioita. Ei myöskään kommunistijohtaja Hồ Chí Minh, jonka mukaan on nimetty maan suurin kaupunki Saigon - jolla nimellä sitä vieläkin monet kutsuvat. Yllättäen vanhaa nimeä näki Vietnamissakin. Olisi luullut, että se on kielletty. 

 Hồ Chí Minh nimeään kantavan kaupungin postitalon seinällä

Vietnamissa diktatuurin pimeät puolet alkoivat konkretosoitua kohdallani, kun innoissani otin kuvia Nha Drangissa erääseen liikenneympyrään rakennetuista valoista ja lipuista. En huomannut, että "isoveli" katselee selkäni takaa puolueen tukikohdasta tai poliisiasemalta tai mikä rakennus olikaan 

Kielletty kuva

Otin vielä muutaman kuvan kuullessani jonkun huutavan takanani. Vietnamilaiset ovat äänekkäitä, ja kauppiaat ja muut huutelevat, joten en kiinnittänyt huutoihin huomiota - kunnes vilkaisin taakseni. Jonkin matkan päässä tukikohdan portilla vihreäasuinen ”poliisivartija” huuteli ja näytti käsimerkkejä (käsivarret ristissä). Valokuvia ei olisi ilmeisesti saanut ottaa. Mistä minä sen turistina voin tietää. Kiirehdin nopeasti pois paikalta. Tämän tapauksen jälkeen vilkuilin aina ympärilleni ennen kuin uskalsin kaivaa kameran esille. En halunnut menettää matkakuviani. Monia mielenkiintoisia ja maan järjestelmää valaisevia kuvia jäi ottamatta. Minulla ei valitettavasti ollut mukana pientä kameraa, jolla voisi kuvata huomaamattomasti. 

Kuvassa näkyvän virallisen rakennuksen portilta "vihreä mies" huusi ja näytti käsimerkkejä. 

Pääkaupungissa Hanoissa diktatuurin kasvot näkyvät ideologisissa neuvostotyyppisissä patsaissa ja julisteissa. Kaikkein selvimmin ne kuitenkin näkyvät rynnäkkökivääreillä aseistettujen poliisivartijoiden vartioimissa mahtipontisissa hallintorakennuksissa, joita on huomattavan paljon siellä täällä. Poliisin esiintyminen on usein koppavaa ja mahtailevaa. Näin jopa tapauksen, jossa poliisi astui pamppua heilutellen kadulla kulkevan skootterin eteen ja kaatoi sen matkustajineen nurin kadulle. Sen jälkeen paikalle ryntäsi ainakin kymmenen lähistöllä ollutta poliisia. En tiedä, minkä toimenpiteiden kohteeksi onneton skootterikuski joutui, mutta enpä olisi halunnut olla hänen nahkoissaan. Vietnamin poliisin raakuuksista löytyy lähteitä internetistä. Pidätettyjä on jopa kuollut poliisin käsissä.

Rynnäkkökiväärimiehiä kaupungin keskustassa

"Vihreiden miesten" kuvaaminen edes kaukaa "zoomaamalla" oli pelottavaa, koska erilaisia tarkkailijoita oli siellä täällä. Piti katsoa ensiksi joka puolelle, katseleeko joku jostakin. Asioita tuntemattoman oli mahdotonta tietää, mitä kuka tarkkaili ja missä, ja mitä tarkkailijat yleensä olivat. Erilaisia univormumiehiä liikkui puistoissa ja julkisilla paikoilla. Lisäksi oli virallisen näköisiä ja vähemmän virallisen näköisiä ihmisiä, jotka tuntuivat seuraavan ympäristöä ja ihmisiä. Vallitsi pelon ilmapiiri, jossa ei tiennyt kuka katselee. Osa kuvittelemistani tarkkailijoista oli todennäköisesti tavallisia kaupunkilaisia. Mutta tässä totalitaristisen järjestelmän kammottava luonne tuleekin esille. Ei voi koskaan tietää kuka kontrolloi vai kontsolloiko juuri sillä hetkellä kukaan.   

Tämä patsas ei esittelyä kaipaa. Materiaalista ja tyylistä päätellen valmistuspaikaksi voisi arvella Neuvostoliittoa.

Ehkä kaikkein vastenmielisimmillään diktatuuri näkyy siinä, että vuonna 1969 kuolleen kommunistijohtaja Ho Chi Minhin mausoleumia, museota ja niitä ympäröiviä puistoja vartioivat kymmenet raskaasti aseistetut poliisit. Vartioitu vyöhyke alkaa jo satoja metrejä ennen varsinaisia rakennuksia. Näiden kohteiden ylläpitoon käytetään valtavasti rahaa samaan aikaan kun lähistöllä asuu ihmisiä lähes slummia muistuttavissa olosuhteissa. Ho Chi Minhin alaisuudessa tapettiin kymmeniä tuhansia ”luokkavihollisia”, toisinajattelijoita ja kommunistien vastustajia. Myös toisen teurastajan Leninin patsas – mahdollisesti useampiakin – löytyy kaupungista kunniapaikalta.

Liikennettä valvovat poliisit hiekan värisissä univormuissaan olivat jostakin syystä kaikkein pelottavimman näköisiä isoine moottoripyörineen ja valkoisine kypärineen - paitsi tämä nainen, ja ehkä siksi uskalsinkin ottaa kuvan. 

Viimeisen muistutuksen siitä, että on ollut diktatuurivaltiossa, saa lentokentällä, jossa passi tarkastetaan maasta pois lähdettäessä erilaisten tiukkailmeisten ”vihreiden” miesten toimesta useammin kuin länsimaisilla lentokentillä. Hong Kongin (vaikka sekin on osa Kiinan kansantasavaltaa) tarkastukset tuntuvat leppoisilta Vietnamin jälkeen. Kiinalainen rajavirkailija jopa hymyilee ystävällisesti ojentaessaan passia ja toisin kuin vietnamilainen kivikasvo.

Nha Drang