Ihmiset elävät yhteisöjen jäseninä, mikä näkyy heidän käyttäytymisessään monella tavalla.
Luonnonvalinta on suosinut yksilöitä, jotka ovat menestyneet parhaiten kilpailussa ravinnosta ja arvostuksesta ja puolisoista. Koska voittajat lisääntyvät tehokkaammin kuin häviäjät, ”kilpailulliset” geenit ovat vahvistuneet evoluutioprosessissa. Käytännössä tämä näkyy siten, että ihmisillä on luontainen taipumus verrata itseään muihin ja huolehtia siitä, että oma asema yhteisön sosiaalisessa hierarkiassa ei heikkene vaan mieluummin paranee. Sosiaalisen aseman todellinen tai kuviteltu heikkeneminen aiheuttaa voimakkaita spontaaneja tunteita, jotka voivat ilmetä kateutena, mustasukkaisuutena, kostonhaluna tai entistä määrätietoisempana pyrkimyksenä menestyä, voittaa ja saada valtaa.
Ihminen kokee olonsa epämukavaksi, jos hän häviää kilpailussa jollekin toiselle tai joutuu jonkun toisen alistamaksi. Hän yrittää tasapainottaa tilanteen tavalla tai toisella. Jos alistaminen ja institutionaalista, eikä sille voi mitään, reagoiminen on erilaista. Koska epämukavaa asiantilaa ei voi muuttaa, muutetaan omaa suhtautumista niin, että asiantila ei enää tunnu epämukavalta. Siirrytään muualle, tai jos se ei ole mahdollista, yritetään sulkea asia pois mielestä. Tai tehdään täyskäännös ja hyväksytään tapahtunut ja aletaan kannattaa sitä. Siirrytään voittajien ja alistajien puolelle, jotta voidaan elää illuusiossa, että ei itse kuuluta alistettuihin. Tämä on tietysti itsepetosta, mutta se on niin tehokasta itsepetosta, ettei sitä mielletä sellaiseksi. Kuvitellaan, että aivan oikeasti ollaan sitä mieltä, että vallitseva asiantila on oikein. Tai ei sitä tarvitse edes kuvitella, koska itsesuggestio toimii automaatin tavoin ja syrjäyttää aikaisemman oikean todellisuuden.
Edellä mainittu ilmiö näkyy valtiollisella tasolla siten, että alistamisen kohteeksi joutuvat kansalaiset hyväksyvät lyhyen alkushokin jälkeen kohtalonsa ja alkavat kannattaa omaa alistamistaan. Ulkoapäin katsottuna tässä ei ole mitään järkeä, mutta sisältä päin katsottuna se on loogista ja järkevää. Ihmiset uskovat järkkymättä, että he ovat aidosti sitä mieltä, mitä he ovat, ja että he ovat itse ajattelemalla päätyneet sille kannalle, millä he ovat. Ulkoapäin katsottuna heitä pidetään aivopestyinä, mutta he kiistävät tämän jyrkästi.
Erilaiset totalitaristiset valtiot ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta. Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa oli paljon tavallisia kansalaisia koskevia rajoituksia. Ei saanut omistaa maata tai mitään muutakaan merkittävää. Ei saanut matkustaa vapaasti ulkomaille. Ei saanut palkata toista ihmistä. Ei saanut harjoittaa yritystoimintaa. Ei saanut sanoa vapaasti mitä ajatteli varsinkaan valtiosta ja politiikasta. Kieltoja valvottiin tiukasti, ja rangaistukset ”rikoksista”, joita muissa maissa ei katsottu rikoksiksi vaan normaaliksi elämäksi, olivat ankaria. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliiton ja muiden sosialistimaiden asukkaat pääosin kannattivat maidensa poliittista järjestelmää.
Onko demokratia eli kansanvalta ratkaisu diktatuurimaille tyypilliseen alistamisen ja alistumisen ongelmaan?
Se voi olla ratkaisu, mutta ei välttämättä kovin hyvä ratkaisu. Demokraattisissakaan maissa ”kansa” ei pääse suoraan vaikuttamaan omaan alistamiseensa. Kansalaiset saavat äänestää, ketkä poliitikot pääsevät säätämään lakeja. Kansalaisilla ei ole kuitenkaan mitään sanomista virkamiesten toimintaan ja siihen, millaisia sääntöjä virkamiehet määräävät heidän noudatettavakseen. Vaaleilla valituilla poliitikoillakaan ei ole valtaa tehdä päätöksiä virkamiesten ohi, vaan vaikuttamisen on tapahduttava hitaasti lainsäädännön ja poliittisten prosessien kautta. Virkamiehet luonnollisesti pyrkivät kaikin tavoin vaikuttamaan näihin prosesseihin ja ohjaamaan lainsäädäntöä mieleiseensä suuntaan.
Viranomaiset säätävät kansalaisten noudatettavaksi yhä yksityiskohtaisempia sääntöjä, joille kansalaiset eivät voi mitään. Pakotteet ovat osa institutionaalista alistamista, johon kansalaiset psykologisten luonnonlakin määrittelemällä tavalla tottuvat, ja jota osa heistä alkaa kannattaa.
Kun vaalit lähestyvät, näistä asioista ei puhuta. Puolueiden asettamat kansanedustajaehdokkaat eivät lupaa kansalaisille lisää vapauksia. He eivät lupaa vähentää kansalaisten simputtamista. Sen sijaan puolueiden vaaliohjelmissa vedotaan häpeämättömästi kansalaisten perustarpeisiin kuten turvallisuuden tarpeeseen kertomatta yksityiskohtia siitä, mitä lupauksilla tarkoitetaan.
Seuraavassa on muutamia esimerkkejä 2010-luvun vaaliohjelmista. Uudempia ei tältä kirjoittaessani ole käytettävissä, mutta ei idea ole miksikään muuttunut.
Keskustan PDF-julkaisusta ”Keskustan tavoitteet kaudelle 2007-2011” löytyy 133 kertaa sana ”turva” ja 43 kertaa sana ”turvalli-” (suus, nen jne.). ”Vapaus” mainitaan vain yhden kerran! Sana ”vapaa” esiintyy kymmenen kertaa yhdyssanoissa ”vuorotteluvapaa”, ”vapaaehtoinen” ja ”vapaa-aika”.
SDP:n vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 54 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) 20 kertaa. Vapaus -sanaa ei mainita kertaakaan, ja ”vapaa” löytyy seitsemän kertaa mm. yhdyssanoista ”perhevapaa” ja ”vapaaehtoistyö”.
Kokoomuksen vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 14 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) kuusi kertaa lähinnä ulkopoliittisessa yhteydessä (Suomen turvallisuus). ”Vapaus” esiintyy kerran sanassa ”verovapaus” ja ”vapaa” kahdeksan kertaa sanoissa ”hoitovapaa, isyysvapaa, vapaaehtoinen jne.
Turvallisuuden lisääminen tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa vapauden vastakohtaa eli lisää kontrollia, lisää kuria, lisää valtaa poliisille ja lisää ahdistavia simputusmääräyksiä kansalaisille.
Kiristyvien pakkojen ja kontrollin ja rangaistusten kohteena elävät kansalaiset oirehtivat henkisesti, mutta se ei ilmene vapauden vaatimisena, koska vapauden vaatiminen merkitsisi systeemin arvostelemista ja systeemiä vastaan asettumista. Koska ihminen on sosiaalinen olento, hän ei nouse yhteisönsä arvoja vastaan, vaikka arvot olisivat pienen vallanhimoisen virkamiesklikin aikaansaannosta. Kannattaahan kansalaisten enemmistö näitä arvoja edellä kuvatusta psykologisesta sopeutumisprosessista johtuen. Prosessia vauhdittaa median aivopesua muistuttava mielipiteiden muokkaaminen, mikä johtuu median ja valtaa käyttävän virkamiehistön eräänlaisesta symbioosista.
Alistettujen kansalaisten oirehtiminen ilmenee sijaisoirehtimisena, mikä näkyy mm. turvallisuuden kaipaamisena eli käytännössä haluamisena lisää sitä, mistä kärsitään, ja mistä ongelmat johtuvat. Äänestäjä on kun alkoholisti, joka kärsii alkoholin haitoista ja ottaa lisää alkoholia vapautuakseen kärsimisestä.
Entinen naispuolinen koulukaverini kirjoitti Facebook -kommentina seuraavaa:
”juuri sen tähden, kun mikään ei ole enää sallittua - tai kaikki on kiellettyä - kannattaa nauttia tästä hetkestä ja negatiivisuus unohtaa” (surullinen naama -merkki)
Jatkokommenttina hän esitti seuraavaa:
”Kaikki kielletään pikkuhiljaa”
Joku kirjoitti väliin: ” Kiitos siitä päättäjille”
Johon edellä mainittu henkilö vastasi:
” Niin juuri, mitähän päättäjät oikeesti ajattelee tehdessään päätöksiä????? Saammekohan kohta enää hengittää ilman lupaa ?”
Johon vastattiin: ”Ei sekin pitää kohta verottaa..”
Em. henkilön loppukommentti: ”Älä hullua yllytä”
Edellä oleva keskustelua kuvastaa jossakin määrin kansalaisten tuntoja, mutta nämä ovat tavanomaisia ”alistumiskipuja”. Seuraavissa vaaleissa kansalaiset äänestävät taas puolueita, jotka lupaavat lisää turvallisuutta, mikä merkitsee yhteiskunnan kehittymistä yhä pidemmälle totalitarismin suuntaan. Turvallisuus ei itsessään ole paha asia. Pahaa on se, että turvallisuutta käytetään keppihevosena kansalaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden vähentämiseen ja turvallisuusdiktatuurin luomiseen.
No comments:
Post a Comment