Vaaleja tulee ja vaaleja menee, muuttuuko mikään

Ihmiset elävät yhteisöjen jäseninä, mikä näkyy heidän käyttäytymisessään monella tavalla. 

Luonnonvalinta on suosinut yksilöitä, jotka ovat menestyneet parhaiten kilpailussa ravinnosta ja arvostuksesta ja puolisoista. Koska voittajat lisääntyvät tehokkaammin kuin häviäjät, ”kilpailulliset” geenit ovat vahvistuneet evoluutioprosessissa. Käytännössä tämä näkyy siten, että ihmisillä on luontainen taipumus verrata itseään muihin ja huolehtia siitä, että oma asema yhteisön sosiaalisessa hierarkiassa ei heikkene vaan mieluummin paranee. Sosiaalisen aseman todellinen tai kuviteltu heikkeneminen aiheuttaa voimakkaita spontaaneja tunteita, jotka voivat ilmetä kateutena, mustasukkaisuutena, kostonhaluna tai entistä määrätietoisempana pyrkimyksenä menestyä, voittaa ja saada valtaa. 

Ihminen kokee olonsa epämukavaksi, jos hän häviää kilpailussa jollekin toiselle tai joutuu jonkun toisen alistamaksi. Hän yrittää tasapainottaa tilanteen tavalla tai toisella. Jos alistaminen ja institutionaalista, eikä sille voi mitään, reagoiminen on erilaista. Koska epämukavaa asiantilaa ei voi muuttaa, muutetaan omaa suhtautumista niin, että asiantila ei enää tunnu epämukavalta. Siirrytään muualle, tai jos se ei ole mahdollista, yritetään sulkea asia pois mielestä. Tai tehdään täyskäännös ja hyväksytään tapahtunut ja aletaan kannattaa sitä. Siirrytään voittajien ja alistajien puolelle, jotta voidaan elää illuusiossa, että ei itse kuuluta alistettuihin. Tämä on tietysti itsepetosta, mutta se on niin tehokasta itsepetosta, ettei sitä mielletä sellaiseksi. Kuvitellaan, että aivan oikeasti ollaan sitä mieltä, että vallitseva asiantila on oikein. Tai ei sitä tarvitse edes kuvitella, koska itsesuggestio toimii automaatin tavoin ja syrjäyttää aikaisemman oikean todellisuuden. 

Edellä mainittu ilmiö näkyy valtiollisella tasolla siten, että alistamisen kohteeksi joutuvat kansalaiset hyväksyvät lyhyen alkushokin jälkeen kohtalonsa ja alkavat kannattaa omaa alistamistaan. Ulkoapäin katsottuna tässä ei ole mitään järkeä, mutta sisältä päin katsottuna se on loogista ja järkevää. Ihmiset uskovat järkkymättä, että he ovat aidosti sitä mieltä, mitä he ovat, ja että he ovat itse ajattelemalla päätyneet sille kannalle, millä he ovat. Ulkoapäin katsottuna heitä pidetään aivopestyinä, mutta he kiistävät tämän jyrkästi. 

Erilaiset totalitaristiset valtiot ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta. Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa oli paljon tavallisia kansalaisia koskevia rajoituksia. Ei saanut omistaa maata tai mitään muutakaan merkittävää. Ei saanut matkustaa vapaasti ulkomaille. Ei saanut palkata toista ihmistä. Ei saanut harjoittaa yritystoimintaa. Ei saanut sanoa vapaasti mitä ajatteli varsinkaan valtiosta ja politiikasta. Kieltoja valvottiin tiukasti, ja rangaistukset ”rikoksista”, joita muissa maissa ei katsottu rikoksiksi vaan normaaliksi elämäksi, olivat ankaria. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliiton ja muiden sosialistimaiden asukkaat pääosin kannattivat maidensa poliittista järjestelmää. 

Onko demokratia eli kansanvalta ratkaisu diktatuurimaille tyypilliseen alistamisen ja alistumisen ongelmaan?

Se voi olla ratkaisu, mutta ei välttämättä kovin hyvä ratkaisu. Demokraattisissakaan maissa ”kansa” ei pääse suoraan vaikuttamaan omaan alistamiseensa. Kansalaiset saavat äänestää, ketkä poliitikot pääsevät säätämään lakeja. Kansalaisilla ei ole kuitenkaan mitään sanomista virkamiesten toimintaan ja siihen, millaisia sääntöjä virkamiehet määräävät heidän noudatettavakseen. Vaaleilla valituilla poliitikoillakaan ei ole valtaa tehdä päätöksiä virkamiesten ohi, vaan vaikuttamisen on tapahduttava hitaasti lainsäädännön ja poliittisten prosessien kautta. Virkamiehet luonnollisesti pyrkivät kaikin tavoin vaikuttamaan näihin prosesseihin ja ohjaamaan lainsäädäntöä mieleiseensä suuntaan. 

Viranomaiset säätävät kansalaisten noudatettavaksi yhä yksityiskohtaisempia sääntöjä, joille kansalaiset eivät voi mitään. Pakotteet ovat osa institutionaalista alistamista, johon kansalaiset psykologisten luonnonlakin määrittelemällä tavalla tottuvat, ja jota osa heistä alkaa kannattaa. 

Kun vaalit lähestyvät, näistä asioista ei puhuta. Puolueiden asettamat kansanedustajaehdokkaat eivät lupaa kansalaisille lisää vapauksia. He eivät lupaa vähentää kansalaisten simputtamista. Sen sijaan puolueiden vaaliohjelmissa vedotaan häpeämättömästi kansalaisten perustarpeisiin kuten turvallisuuden tarpeeseen kertomatta yksityiskohtia siitä, mitä lupauksilla tarkoitetaan. 

Seuraavassa on muutamia esimerkkejä 2010-luvun vaaliohjelmista. Uudempia ei tältä kirjoittaessani ole käytettävissä, mutta ei idea ole miksikään muuttunut. 

Keskustan PDF-julkaisusta ”Keskustan tavoitteet kaudelle 2007-2011” löytyy 133 kertaa sana ”turva” ja 43 kertaa sana ”turvalli-” (suus, nen jne.). ”Vapaus” mainitaan vain yhden kerran! Sana ”vapaa” esiintyy kymmenen kertaa yhdyssanoissa ”vuorotteluvapaa”, ”vapaaehtoinen” ja ”vapaa-aika”.

SDP:n vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 54 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) 20 kertaa. Vapaus -sanaa ei mainita kertaakaan, ja ”vapaa” löytyy seitsemän kertaa mm. yhdyssanoista ”perhevapaa” ja ”vapaaehtoistyö”. 

Kokoomuksen vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 14 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) kuusi kertaa lähinnä ulkopoliittisessa yhteydessä (Suomen turvallisuus). ”Vapaus” esiintyy kerran sanassa ”verovapaus” ja ”vapaa” kahdeksan kertaa sanoissa ”hoitovapaa, isyysvapaa, vapaaehtoinen jne.

Turvallisuuden lisääminen tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa vapauden vastakohtaa eli lisää kontrollia, lisää kuria, lisää valtaa poliisille ja lisää ahdistavia simputusmääräyksiä kansalaisille. 

Kiristyvien pakkojen ja kontrollin ja rangaistusten kohteena elävät kansalaiset oirehtivat henkisesti, mutta se ei ilmene vapauden vaatimisena, koska vapauden vaatiminen merkitsisi systeemin arvostelemista ja systeemiä vastaan asettumista. Koska ihminen on sosiaalinen olento, hän ei nouse yhteisönsä arvoja vastaan, vaikka arvot olisivat pienen vallanhimoisen virkamiesklikin aikaansaannosta. Kannattaahan kansalaisten enemmistö näitä arvoja edellä kuvatusta psykologisesta sopeutumisprosessista johtuen. Prosessia vauhdittaa median aivopesua muistuttava mielipiteiden muokkaaminen, mikä johtuu median ja valtaa käyttävän virkamiehistön eräänlaisesta symbioosista. 

Alistettujen kansalaisten oirehtiminen ilmenee sijaisoirehtimisena, mikä näkyy mm. turvallisuuden kaipaamisena eli käytännössä haluamisena lisää sitä, mistä kärsitään, ja mistä ongelmat johtuvat. Äänestäjä on kun alkoholisti, joka kärsii alkoholin haitoista ja ottaa lisää alkoholia vapautuakseen kärsimisestä. 

Entinen naispuolinen koulukaverini kirjoitti Facebook -kommentina seuraavaa: 

”juuri sen tähden, kun mikään ei ole enää sallittua - tai kaikki on kiellettyä - kannattaa nauttia tästä hetkestä ja negatiivisuus unohtaa” (surullinen naama -merkki)

Jatkokommenttina hän esitti seuraavaa: 

”Kaikki kielletään pikkuhiljaa”

Joku kirjoitti väliin: ” Kiitos siitä päättäjille”

Johon edellä mainittu henkilö vastasi: 

” Niin juuri, mitähän päättäjät oikeesti ajattelee tehdessään päätöksiä????? Saammekohan kohta enää hengittää ilman lupaa ?”

Johon vastattiin: ”Ei sekin pitää kohta verottaa..”

Em. henkilön loppukommentti: ”Älä hullua yllytä”

Edellä oleva keskustelua kuvastaa jossakin määrin kansalaisten tuntoja, mutta nämä ovat tavanomaisia ”alistumiskipuja”. Seuraavissa vaaleissa kansalaiset äänestävät taas puolueita, jotka lupaavat lisää turvallisuutta, mikä merkitsee yhteiskunnan kehittymistä yhä pidemmälle totalitarismin suuntaan. Turvallisuus ei itsessään ole paha asia. Pahaa on se, että turvallisuutta käytetään keppihevosena kansalaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden vähentämiseen ja turvallisuusdiktatuurin luomiseen. 

Yhteiskunta muuttuu julmemmaksi

Ei ole kovin mukavaa seurata, miten yhteiskunta muuttuu vähitellen yhä raaemmaksi ja julmemmaksi ja armottomammaksi. Tämä näkyy joka puolella, mutta koska kehitys etenee hiljalleen aste asteelta, se jää useimmilta huomaamatta. Varmaan jokainen on huomannut puolisotilaallisesti varustettujen vartijoiden lisääntymisen julkisilla paikoilla. Muutama vuosikymmen sitten tällaisia laillistettuja väkivallankäyttäjiä ei ollut lainkaan. Elämme vartioituina ja valvottuina kuin vangit. 

Joka paikassa esillä oleva poliisi on yksi merkittävä nykyisen kehityksen edistäjä. Poliisi on kuin mustekala, jonka limaiset lonkerot ulottuvat kaikkialla yhteiskunnassa. Media, lainsäädäntö, oikeuslaitos, yleinen mielipide, viihde, politiikka... kaikki on suoraan tai epäsuorasti poliisin kontrollissa. 

Yksi esimerkki poliisin lisääntyneestä näkyvyydestä julkisuudessa on ”poliisiporno”, jolla tarkoitan kansalaisten sairaiden himojen tyydyttämistä julkaisemalla kuvia, videoita ja tekstejä siitä, kuinka poliisit ja muut rangaistusviranomaiset kiusaavat ihmisiä ja tuottavat heille kärsimyksiä. Ei tällaista inhottavaa viihdettä ja toimintaa ollut ennen vanhaan. 

Poliisi säätää lakeja. Vaikka se ei suoraan säätäisi niitä eduskunnassa (mitä se epäsuorasti tekee mediavaikuttamisen, lobbauksen, lakien valmisteluvaiheen asiantuntijaroolin ja poliisikansanedustajien avulla), se jälkisäätää niitä kentällä. Lakihan ei ole pelkästään sitä, mitä lakikirjassa lukee, vaan sitä, miten virkamiehet sitä tulkitsevat ja mitä oikeuden ennakkopäätöksissä sanotaan. Poliisi kokeilee lakien rajoja ja venyttää lakeja oman valtansa lisäämiseksi. Joskus se voi taktisesti vähän vetäytyä, mutta pian se etsii jo uusia keinoja. 

Median joidenkin mielestä viihteellisissä, mutta minun mielestäni vastenmielisissä "poliisipornolähetyksissä" näytetään, miten poliisin otteet ovat kiristyneet. Lehdissä on päivittäin uutisia ja videoita siitä miten pornopäällikkö iso P rehvastelee sillä, miten onnettomilta autoilijoilta on otettu ajokortti pois jostakin vähäpätöisestä virheestä, josta aikaisemmin selvisi pelkällä sakolla, jos sai edes sitä. Ennen vanhaan ajokortin menetti oikeastaan vain rattijuopumuksesta. Nyt poliisit ottavat niitä pois autoilijoilta aivan kuin liukuhihnalla. 

Onko laki muuttunut tältä osin? Jotain muutoksia on tullut, mutta kiristynyt linja on kuitenkin pääosin seurausta poliisin toiminnasta. Poliisi on venyttänyt lakeja ankarampaan suuntaan. 

Miksi poliisi toimii noin? 

Jos poliisilta kysyy, poliisi todennäköisesti esittää jonkin ennalta päätetyn valheen, koska poliisi on pahin institutionaalinen valehtelija yhteiskunnassa. 

Minun mielestäni poliisin kiristynyt linja johtuu poliisin sammumattomasta vallanhimosta. 

Poliisin vallan määräksi voidaan ajatella poliisin vapauden ja kansalaisen vapauden välinen ero. Poliisius perustuu tähän. Poliisilla on enemmän vapautta ja oikeuksia kuin tavallisella kansalaisella. Ylimääräistä poliisin vapautta kutsutaan vallaksi. Ja sitä enemmän valtaa poliisilla on, mitä alemmaksi tavallinen kansalainen painetaan suhteessa poliisiin. Toisin sanoen, mitä ankaramman rangaistuksen poliisi pystyy kansalaiselle kentällä antamaan, sitä suurempana näyttäytyy poliisin valta-aseman ja kansalaisen alistetun asema välinen ero, ja sitä suuremman vallantäyteysorgasmin poliisi saa. 

Ajokortin poistaminen on ankara rangaistus, joten omaa valtaansa maksimoidakseen poliisi on alkanut käyttää tätä rangaistusta entistä enemmän. Tähän liittyy vielä sekin, että kentällä poliisilla on asiassa harkintavaltaa, eli yhdeltä ihmiseltä viedään kortti, mutta toiselta ei viedä, vaikka molempien teko olisi sama. Tässä korostuu poliisin asema jumalallisena tuomarina, jolla on valtaa päättää ajaako kansalainen autolla seuraavien kuukausien aikana vai eikö aja. 

Vallanhimo on kuin huumeriippuvuus. Vallan käyttäminen ei poista vallanhimoa vaan saa haluamaan entistä enemmän valtaa. Niinpä on odotettavissa, että kansalaisten elämä ei suinkaan helpotu vaan vaikeutuu entisestään, kun poliisi keksii uusia tapoja kiusata kansalaisia. 

Miksi kansalaiset hyväksyvät tuollaisen? 

Siksi, että kansalaiset hyväksyvät aina orjuuttamisensa ja rakastavat orjuuttajaansa. Tämä on ikiaikainen ilmiö. Kansalaisia aivopestään median (ja aikaisemmin uskonnon) avulla vallanpitäjille alamaisiksi. Poliisi on nykyajan ihmisille palvottu jumala. Kun poliisi rankaisee, silloin jumala rankaisee, ja kansalainen on itse syyllinen kohtaloonsa ja julkisen anteeksipyynnön velkaa. 

Itä-Saksa oli piikkilankojen ja miinakenttien ja aseistettujen vartijoiden sulkema suuri vankila, josta pois pyrkivät ammuttiin. Elämä oli monin tavoin rajoitettua ja köyhää. Stasi kyttäsi ihmisiä. Poliittisia oikeuksia ei ollut. 

Luulisi, että tuollaista jättimäistä vankileiriä inhottaisiin ja muisteltaisiin kauhulla. Mutta mitä vielä. Pääosa itäsaksalaisista oli tyytyväisiä elämäänsä, ja vielä nytkin monet muistelevat elämää Itä-Saksassa kultaisena aikana. Sattumalta tunnen yhden ex-DDR:läisen ja olen keskustellut näistä asioista hänen kanssaan. 

Samanlaisen tarinan voisi kertoa Pohjois-Koreasta. Se on paratiisi. Ja niin oli Neuvostoliittokin. Stalinin vainot koskettivat lähes jokaista sukua ja perhettä. Tapattihan raaka diktaattori  20 miljoonaa omaa  kansalaistaan. Kun diktaattori kuoli, surevat ihmiset jonottivat kilometrien pituisessa jonossa hänen arkulleen. Vielä nytkin Stalinia pidetään suurena valtiomiehenä ja johtajana. 

Kerroin nuo esimerkit osoittaakseni, että kansat rakastavat sortajiaan ja kansalaiset rakastavat jumaliksi nostettuja poliisejaan. Se on osa ihmisluontoa. Ihminen on sekä alistaja että alistuja, kumpi rooli nyt sattuu kohdalle osumaan. 

Netistä pompsahti esille tämän tyyppinen uutisotsikko ”Nuori kaahaaja menetti viritetyn moponsa”. Enempää jutusta ei näkynyt, koska se oli maksumuurin takana. En olisi halunnut lukeakaan. 

Tuossa on taas yksi pieni esimerkki kiristyneestä oikeuskäytännöstä, joka on osa laajempaa yhteiskunnan muuttumista julmemmaksi ja armottomammaksi. Ei ennen vanhaan menettänyt viritettyjä mopojaan tai muitakaan ajoneuvojaan valtiolle. Tämä on uudenlainen kehityssuunta, ja kukapa muu tässäkään olisi taustalla kuin taas kerran lakeja venyttävä poliisi. 

Oikeusistuimet ja poliisi ovat käytännössä symbioosissa toistensa kanssa, ja monilla paikkakunnilla oikeus ja poliisi toimivat samassa rakennuksessa – poliisitalossa. Juristit ja poliisit ovat jokapäiväisiä kavereita keskenään, käytännössä työtovereita, jotka istuvat samoissa kahvipöydissä ja jakavat saman arvomaailman. Oikeuslaitos ei ole riippumaton ja puolueeton vaan se on käytännössä poliisilaitoksen tuomitsemisosasto. Poliisi säätää lait, panee toimeen lait ja tuomitsee lakien mukaan. Tämä on nykyaikainen vallan kolmijako-oppi. Tähän voisi lisätä, että poliisi päättää yleisestä mielipiteestä ja ihmisten ajatuksista. 

Poliisit järjestivät aikoinaan raivokkaan lehtikampanjan, missä he vaativat, että rattijuoppojen autot on tuomittava valtiolle menetetyiksi. Ja näin alkoikin poliisin vaatimuksesta tapahtua. Ja nyt on siirrytty mopojen tuomitsemiseen valtiolle menetetyksi. Eikä tämä tähän tule loppumaan. Siitä voitte olla varmoja. Poliisi haluaa yhä uusia voimakeinoja, joilla se voi rehvastella ja kokea olevansa ainakin lakeijoittensa silmissä jumala. Minun silmissäni se on jotain aivan muuta. 

Milloin laki on mielivaltainen?

Virallisesti lait eivät tietenkään ole koskaan mielivaltaisia. Kaikkein huonoimpiakin lakeja valvotaan ja niiden rikkomisesta rangaistaan. Ainoastaan joissakin harvinaisissa ja vähäpätöisissä tapauksissa taitava juristi voi onnistua käynnistämään prosessin, joka johtaa lain uudistamiseen ja kenties jopa siihen, että lain rikkomisesta syytettyä henkilöä ei rangaista. 

Vaikka virallisesti ole olekaan olemassa mielivaltaisia lakeja, esittelen seuraavaksi oman käsitykseni siitä, millainen laki on mielivaltainen.

Laki on mielivaltainen, kun se on sekä perusteeton että valheellinen.

Mielivaltaisen lain ainoaksi perusteeksi jää pakko ja rangaistus. Kun laki määrää jotain, määräystä pitää totella, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä eikä logiikkaa. Syitä ei pidä kysellä, koska saa vain valheita vastaukseksi.

Poliisin veneilijöihin kohdistama sakkokiusanteko perustuu tuollaisiin mielivaltaisiin lakeihin, joihin ei ole perusteita, ja joita voidaan puolustella vain valheilla.

Mitkä ne perusteet ovat - muut kuin tottelemispakko ja sakko?

Suomessa ei ole yleisluonteista lakia, joka velvoittaisi kansalaisia rangaistuksen uhalla huolehtimaan hyvinvoinnistaan, terveydestään ja turvallisuudestaan.

Itseään saa kohdella niin huonosti kuin haluaa. Valtion viinakauppa myy aineet, joilla terveytensä saa pilattua ja elinaikaansa lyhennettyä. Maksakirroosista kärsivä voi ostaa viinakaupasta sen viimeisenkin pullon, jolla hän päättää päivänsä. Myyjät tietävät asiakkaan tilan, mutta myyvät silti. Itsemurha alkoholilla on sallittu teko.

Myös muille saa aiheuttaa vahinkoa viinan avulla. Suomessa ei taida olla vieläkään pakkohoitolakia, jolla odottavia alkoholistiäitejä estettäisiin pilaamasta syntymättömien lastensa elämää alkoholilla. Täytyyhän sitä nyt saada ryypätä.

Jos ei alkoholi maistu, on muitakin tapoja vaarantaa ja vahingoittaa itseään. Heikolle jäille saa mennä ja liukkaalle katolle saa kiivetä. Millä tahansa vuotavalla purtilolla saa lähteä seilaamaan vaikka valtameren yli ilman mitään varusteita, vaikka pelkissä uimahousuissa ja mieluummin vielä umpikännissä, niin että ruumis löytyy lähempää.

Ja entä ruoka - se pahin tappaja? Sen suhteen ollaan kaikkein sallivampia. Kaupat myyvät rasvaisia ja imeliä tuotteita, joilla saa helposti itselleen ylipainoa ja siitä johtuvia seurauksia ja sairauksia. Ylensyönnillä itsensä invalidisoineet ihmiset täyttävät sairaalat ja aiheuttavat yhteiskunnalle suuria menoja. Rasva vie ihmisiä sydänleikkauksiin - ja tappaa. Ja tupakasta ei kannata edes puhua.

Ottaen huomioon, kuinka vapaamielisiä itsensä vaarantamisen ja itsensä sairastuttamisen

ja itsetuhoisuuden suhteen ollaan, on täysin irvokasta, että poliisit sakottavat veneilijöitä siitä, että heiltä puuttuu pelastusliivit tai vuoden sisällä tarkastettu jauhesammutin. Sakottamista ei voida perustella turvallisuudella, koska oman turvallisuuden vaarantaminen ei ole lähtökohtaisesti kiellettyä, kuten edelliset esimerkitkin osoittavat.

Ja tässä kohdassa siirrytäänkin valheellisten selittelyjen ja perustelujen puolelle, mikä on toinen mielivaltaisen lain tuntomerkki.

Vaikka turvallisuutta ei voidakaan asiallisesti käyttää perusteena sakottamiselle, sitä kuitenkin käytetään, koska muutakaan ei keksitä. Turvallisuudesta on tehty propagandan avulla pyhä asia, johon vetoamalla arvostelu vaiennetaan ja keskustelu tukahdutetaan, koska kuka järkevä ihminen nyt turvallisuutta vastustaisi.

Turvallisuus on erinomainen ase totalitaariselle hallinnolle pakkovallan perustelemiseksi, koska sillä on suvereeni oikeus määritellä, milloin on kyse turvallisuudesta, ja mitä käsitteeseen milloinkin sisältyy. Arvosteleminen ei ole suotavaa, koska se katsotaan yritykseksi heikentää turvallisuutta.

Suurimman kaliiberin ase turvallisuuden rintamalla on tietysti “kansallinen turvallisuus”, koska siihen kuuluu jo lähtökohtaisesti salailua ja laajat poikkeusvaltuudet. Kun on kyse kansallisesta turvallisuudesta, sen nimissä voidaan tehdä - ja on tehtykin - melkein mitä vain. Kansallinen turvallisuus on niin tärkeä asia, että yksilön oikeudet väistyvät.

Jos sakon saanut kansalainen pystyy aukottomasti osoittamaan, ettei hän vaarantanut itsensä tai kenenkään muunkaan turvallisuutta, saako hän sakkonsa kumottua? Ei tietenkään, vaan tässä vaiheessa hänelle viimeistään tulee selväksi, ettei sakottamisessa ollutkaan kyse turvallisuudesta vaan siitä, että lakikirjaan kirjoitettuja pakkomääräyksiä on noudatettava, vaikka ne olisivat miten turhia ja typeriä tahansa.

Jostakin kohtaa lakitekstistä saattavat löytyä sanat “on omiaan”, joilla valhe on puettu kirjalliseen muotoon. Eli jos pelastusliivin puuttumisen voidaan katsoa heikentävän kansalaisen turvallisuutta purjeveneessä keskellä valtamerta, se “on omiaan” vaarantamaan kansalaisen turvallisuutta myös mökkirannassa, jossa vettä on puoli metriä.

Tähän sisältyy paradoksi tai useitakin.

Kansalaisen turvallisuuden ei katsota vaarantuvan, jos hän veneilee kiikkerällä uppoavalla pienveneellä avomerellä tai keskellä suurta järvenselkää, kunhan veneessä ei ole moottoria. Jos siinä sen sijaan on moottori, kansalaisen turvallisuuden katsotaan vaarantuvan jopa silloin, kun vene on tukeva ja uppoamaton ja kelluu puolen metrin syvyisessä vedessä parin metrin päässä rannasta.

Tämähän on täyttä mielivaltaa. Eihän moottorin olemassaololla tai puuttumisella ole mitään merkitystä sen kannalta, onko kansalaisen turvallisuus vaarantunut vai ei. Veneen ominaisuudet ja käyttötapa sen ratkaisevat samoin kuin paikka, jossa veneillään. 

Spekuloiminen sillä, milloin turvallisuus on vaarantunut ja milloin ei, on siinä mielessä turhaa, että poliisin sakotusorgioiden syy ei oikeasti edes ole turvallisuus, vaan se on pelkkää mielivaltaa, joka perustuu mielivaltaisiin lakeihin.

Joku on ollut jossakin joskus “tätä mieltä”, ja hänen mielipiteensä on kirjattu ihmisiä velvoittavaksi pakkomääräykseksi todennäköisesti joskus joulun välipäivinä, jolloin tämän tyyppiset lait sujautetaan menemään läpi eduskunnassa. Eduskunta hyväksyy ja presidentti vahvistaa, eikä raskaita lakipaketteja kukaan taida edes jaksaa lukea läpi. 

Kuten edellä totesin, ei ole olemassa yksiselitteistä lakia, joka edellyttäisi ihmistä rangaistuksen uhalla huolehtimaan terveydestään, hyvinvoinnistaan ja turvallisuudestaan. Koska tällaista alkuperäistä lakia - esimerkiksi perustuslakia - ei ole, sakotuksen mahdollistamia lakeja ei ole voitu johdatella siitä, mikä tekee näistä laeista pelkkiä mielivaltaisia pakkomääräyksiä, jotka on säädetty sinipukuisen kiusaajaporukan sadistisen huvittelun mahdollistamiseksi. Se on niiden ainoa todellinen syy.

Kaksi viikkoa kommunistidiktatuurissa

Hanoi

Tein vaihteeksi reissun Thaimaaseen, Kambodzaan ja Vietnamiin. Paluumatkalla tuli piipahdettua vielä Hong Kongissa.

Keskityn tässä kirjoituksessani Vietnamiin, jossa vietin viisumivapauden sallimat kaksi viikkoa. Maasta jäi jossakin määrin ristiriitainen mielikuva.

Kun saavuin Vietnamiin, se tuntui leppoisalta paikalta, jossa ihmiset ovat ystävällisiä ja yritteliäisyys kukoistaa. Turistejakin on jo melko paljon, ja uusia hotelleita nousee kuin sieniä sateella. Maan poliittista järjestelmää ei alussa juuri huomannut, mitä nyt punaisia tähtilippuja liehui siellä täällä. Rajamuodollisuudetkin olivat yksinkertaisemmat kuin Kambodzaan tultaessa.

Vietnamin talous kehittyy, ja elintaso nousee. Osa vietnamilaisista elää jo varsin mukavasti. Elintasoerot eivät näy katukuvassa yhtä räikeästi kuin Kambodzassa, jossa suurin osa ihmisistä ajaa skoottereilla, ja ne jotka eivät aja, ajavat toinen toistaan kalliimmilla katumaastureilla ja urheiluautoilla ja edustusautoilla. Phnom Penhin keskustassa näkee päivässä enemmän Ferrareita ja Bentleytä kuin Suomessa vuoden aikana.

Mutta palataan nyt vielä Vietnamiin,

Ei historiaa vaan tätä päivää.

Siellä täällä olevia kommunismin synboleja katseli ensiksi vähän hämmästyneinä aivan kuin ne olisivat olleet jotain museorekvisiittaa, joka oli jostakin syystä tuotu esille. Vähitellen alkoi kuitenkin käydä ilmeiseksi, että vietnamilaiset ottavat nämä asiat tosissaan. Sirppi ja vasara ja punatähti eivät ole heille leikin asioita. Ei myöskään kommunistijohtaja Hồ Chí Minh, jonka mukaan on nimetty maan suurin kaupunki Saigon - jolla nimellä sitä vieläkin monet kutsuvat. Yllättäen vanhaa nimeä näki Vietnamissakin. Olisi luullut, että se on kielletty. 

 Hồ Chí Minh nimeään kantavan kaupungin postitalon seinällä

Vietnamissa diktatuurin pimeät puolet alkoivat konkretosoitua kohdallani, kun innoissani otin kuvia Nha Drangissa erääseen liikenneympyrään rakennetuista valoista ja lipuista. En huomannut, että "isoveli" katselee selkäni takaa puolueen tukikohdasta tai poliisiasemalta tai mikä rakennus olikaan 

Kielletty kuva

Otin vielä muutaman kuvan kuullessani jonkun huutavan takanani. Vietnamilaiset ovat äänekkäitä, ja kauppiaat ja muut huutelevat, joten en kiinnittänyt huutoihin huomiota - kunnes vilkaisin taakseni. Jonkin matkan päässä tukikohdan portilla vihreäasuinen ”poliisivartija” huuteli ja näytti käsimerkkejä (käsivarret ristissä). Valokuvia ei olisi ilmeisesti saanut ottaa. Mistä minä sen turistina voin tietää. Kiirehdin nopeasti pois paikalta. Tämän tapauksen jälkeen vilkuilin aina ympärilleni ennen kuin uskalsin kaivaa kameran esille. En halunnut menettää matkakuviani. Monia mielenkiintoisia ja maan järjestelmää valaisevia kuvia jäi ottamatta. Minulla ei valitettavasti ollut mukana pientä kameraa, jolla voisi kuvata huomaamattomasti. 

Kuvassa näkyvän virallisen rakennuksen portilta "vihreä mies" huusi ja näytti käsimerkkejä. 

Pääkaupungissa Hanoissa diktatuurin kasvot näkyvät ideologisissa neuvostotyyppisissä patsaissa ja julisteissa. Kaikkein selvimmin ne kuitenkin näkyvät rynnäkkökivääreillä aseistettujen poliisivartijoiden vartioimissa mahtipontisissa hallintorakennuksissa, joita on huomattavan paljon siellä täällä. Poliisin esiintyminen on usein koppavaa ja mahtailevaa. Näin jopa tapauksen, jossa poliisi astui pamppua heilutellen kadulla kulkevan skootterin eteen ja kaatoi sen matkustajineen nurin kadulle. Sen jälkeen paikalle ryntäsi ainakin kymmenen lähistöllä ollutta poliisia. En tiedä, minkä toimenpiteiden kohteeksi onneton skootterikuski joutui, mutta enpä olisi halunnut olla hänen nahkoissaan. Vietnamin poliisin raakuuksista löytyy lähteitä internetistä. Pidätettyjä on jopa kuollut poliisin käsissä.

Rynnäkkökiväärimiehiä kaupungin keskustassa

"Vihreiden miesten" kuvaaminen edes kaukaa "zoomaamalla" oli pelottavaa, koska erilaisia tarkkailijoita oli siellä täällä. Piti katsoa ensiksi joka puolelle, katseleeko joku jostakin. Asioita tuntemattoman oli mahdotonta tietää, mitä kuka tarkkaili ja missä, ja mitä tarkkailijat yleensä olivat. Erilaisia univormumiehiä liikkui puistoissa ja julkisilla paikoilla. Lisäksi oli virallisen näköisiä ja vähemmän virallisen näköisiä ihmisiä, jotka tuntuivat seuraavan ympäristöä ja ihmisiä. Vallitsi pelon ilmapiiri, jossa ei tiennyt kuka katselee. Osa kuvittelemistani tarkkailijoista oli todennäköisesti tavallisia kaupunkilaisia. Mutta tässä totalitaristisen järjestelmän kammottava luonne tuleekin esille. Ei voi koskaan tietää kuka kontrolloi vai kontsolloiko juuri sillä hetkellä kukaan.   

Tämä patsas ei esittelyä kaipaa. Materiaalista ja tyylistä päätellen valmistuspaikaksi voisi arvella Neuvostoliittoa.

Ehkä kaikkein vastenmielisimmillään diktatuuri näkyy siinä, että vuonna 1969 kuolleen kommunistijohtaja Ho Chi Minhin mausoleumia, museota ja niitä ympäröiviä puistoja vartioivat kymmenet raskaasti aseistetut poliisit. Vartioitu vyöhyke alkaa jo satoja metrejä ennen varsinaisia rakennuksia. Näiden kohteiden ylläpitoon käytetään valtavasti rahaa samaan aikaan kun lähistöllä asuu ihmisiä lähes slummia muistuttavissa olosuhteissa. Ho Chi Minhin alaisuudessa tapettiin kymmeniä tuhansia ”luokkavihollisia”, toisinajattelijoita ja kommunistien vastustajia. Myös toisen teurastajan Leninin patsas – mahdollisesti useampiakin – löytyy kaupungista kunniapaikalta.

Liikennettä valvovat poliisit hiekan värisissä univormuissaan olivat jostakin syystä kaikkein pelottavimman näköisiä isoine moottoripyörineen ja valkoisine kypärineen - paitsi tämä nainen, ja ehkä siksi uskalsinkin ottaa kuvan. 

Viimeisen muistutuksen siitä, että on ollut diktatuurivaltiossa, saa lentokentällä, jossa passi tarkastetaan maasta pois lähdettäessä erilaisten tiukkailmeisten ”vihreiden” miesten toimesta useammin kuin länsimaisilla lentokentillä. Hong Kongin (vaikka sekin on osa Kiinan kansantasavaltaa) tarkastukset tuntuvat leppoisilta Vietnamin jälkeen. Kiinalainen rajavirkailija jopa hymyilee ystävällisesti ojentaessaan passia ja toisin kuin vietnamilainen kivikasvo.

Nha Drang

Miksi valtiot pysyvät pystyssä?

Valtioiden olemassaolo perustuu kahteen ihmislajille tyypilliseen ominaisuuteen, jotka kumpikin ovat evoluutioprosessin tulosta.

Ensimmäinen ominaisuus on ihmisen perimään taltioitunut vietti, joka saa hänet pitämään puoliaan yhteisön muita jäseniä vastaan. Tällainen vietti voidaan todeta paitsi ihmisillä, myös kaikilla yhteisöissä elävillä eläinlajeilla. Sen syntymekanismi on yksinkertainen ja helposti ymmärrettävissä. Ne yksilöt, jotka ovat pitäneet parhaiten puolensa kilpailussa ravinnosta ja puolisoista, ovat lisääntyneet tehokkaimmin ja välittäneet siten geenejään eteenpäin. Olemme kaikki heidän jälkeläisiään, siksi meihin on syväkoodattu piirre, joka saa meidät kilpailemaan lajitovereitamme vastaan. Saamme nautintoa voittamisesta ja menestymisestä. Kärsimme tappioista ja epäonnistumisista.

Edellä mainittu vietti ilmenee siten, että haluamme vähintäänkin ylläpitää, mutta mielellään myös parantaa sijoitustamme yhteisömme sosiaalisessa hierarkiassa. Teemme työtä saavuttaaksemme vaurautta ja kuuluisuutta ja menestystä, jonka avulla asemamme määritellään. Jos joku muu aiheuttaa omalla toiminnallaan suhteellisen asemamme heikkenemisen, meissä käynnistyy välittömästi voimakas fyysinen torjuntareaktio, joka voi ilmetä suuttumuksena, kateutena tai mustasukkaisuutena riippuen siitä, millä elämän alueelle olemme menetyksen kokeneet. Jos joku varastaa omaisuuttamme tai loukkaa fyysistä koskemattomuuttamme, suutumme. Jos joku syrjäyttää meidät kilpailussa menestymällä paremmin, koemme kateutta. Jos joku vie meitä tyttö- tai poikaystävän tai ihastuksen kohteen tai puolison, koemme mustasukkaisuutta.

Kaikissa tapauksissa on kyse samasta asiasta eli reagoimisesta siihen, että asemamme yhteisössä on vaarassa. Menetettyämme omaisuuttamme emme enää ole yhtä arvokkaita kuin ennen, koska kyky hankkia omaisuutta on yksi arvostuksen mittareita. Jos joku pahoinpitelee meidät, menetämme silloinkin arvostustamme muiden silmissä, koska kyky puolustautua on yksi arvostuksen mittareista. Jos joku vikittelee meiltä puolison tai tyttö/poikakaverin, koemme mustasukkaisuutta, koska kyky voittaa ”kilpakosija” taistelussa puolisoista on yksi tekijä, joilla arvostustamme mitataan.

Toinen ihmislajille tyypillinen ominaisuus on tavallaan ensimmäisen vastapuoli. Sen tavoitteena ei ole yksilön menestyminen toisia samaan yhteisöön kuuluvia vastaan vaan yhteisön menestyminen kokonaisuudessaan kilpailussa ankaraa luontoa ja muita yhteisöjä vastaan.

Koska ihminen – yhteisöeläinten tavoin – on riippuvainen yhteisön olemassaolosta menestyäkseen ja jatkaakseen sukuaan, häneen on kehittynyt vietti, joka pyrkii suojelemaan yhteisöä ja siihen kuuluvia lajitovereita. ”Kaveria” autetaan hädässä. Tähän viettiin kuuluu oleellisesti tietynlainen solidaarisuus yhteisön periaatteita ja johtajia kohtaan. Vietti ilmenee käytännössä sitten, että ”venettä ei ole haluta keikuttaa”. Yksittäinen ryhmän jäsen on alistunut ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin.

Ensimmäinen ihmisen perinnöllisistä vieteistä saa hänet kilpailemaan läheisiä lajitovereita vastaan asemasta ryhmän hierarkiassa, kun taas toinen vierteistä saa hänet huolehtimaan läheisistä lajitovereista ja ryhmän yleisestä edusta. Myös tämän toisen vietin kehittyminen evoluution pitkässä prosessissa on helppo ymmärtää. Yhteisöt, joissa on pelkästään kilpailtu ja tapeltu toinen toisiaan vastaan, mutta ei ole huolehdittu itse yhteisön menestymisestä, ovat tuhoutuneet. Ei ole ollut riittävästi yhteishenkeä, jota olisi vaadittu taisteltaessa luonnonvoimia ja hyökkääviä vihollisia vastaan.

Kaksi edellä mainittua viettiä ovat tukeneet toisiaan ja hillinneet toisiaan. Luonnonvalinta on karsinut pois ääritapaukset, menivätpä ne kumpaan suuntaan tahansa. Jos kilpailullisuutta on ollut liikaa, yhteisö on tuhoutunut jäsentensä keskinäiseen riitelyyn. Sisäisesti liian solidaarinen yhteisö puolestaan on näivettynyt kehityksen ja edistyksen puutteeseen.

Mitä johtopäätöksiä edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä nykypäivää ajatellen?

Yksi johtopäätös on se, että anarkismi on pysyvänä järjestelmänä mahdottomuus. Ihmisten luontainen kilpailullisuus johtaa väistämättä resurssien kerääntymiseen muutamille kyvykkäimmille, ja heidän keskinäinen kilpailunsa johtaa valtataisteluun, jonka tuloksena ei voi olla juuri muu kuin jonkinlainen valtio, sanottiinpa sitä miksi tahansa.

Anarkismi on utopiaa aivan samalla tavalla kuin sosialismikin. Utopiaksi nämä aatteet tekee se, että niissä oletetaan ihmisen olevan luonnoltaan jotakin mitä hän ei ole. Sosialismissa oletetaan, että kunhan kapitalismi on kumottu, ihmiset elävät sen jälkeen kommunistisessa paratiisissa tasa-arvoisina keskenään. Kuvitellaan, että proletariaatin diktatuuria tarvitaan vain siirtymävaiheessa, kun kapitalismia hävitetään. Todellisuudessa sitä tarvitaan aina. Eivät ihmiset nimittäin suostu ilman pakkoa elämään kommunistisessa kurjuuden tasa-arvossa. Ennen pitkää joillakin alkaa mennä paremmin kuin muilla, eikä tasa-arvosta ole enää mitään jäljellä.

Myös sellainen johtopäätös voidaan tehdä, että valtioilla on tendenssi kehittyä kohti yhä syvempää harvainvaltaa demokratian kulissien säilyessä yhä pystyssä. Koska vallasta käydään jatkuvaa kilpailua, se kasaantuu yhä harvempien käsiin niin kuin mitkä tahansa resurssit, joita on rajallinen määrä, ja joista käydään kilpailua. Miksi kansa hyväksyy tämän? Demokraattisissa järjestelmissähän kansa voi vaikuttaa vaaleissa. Hyväksyminen johtuu toisesta edellä mainitusta vietistä eli ihmisten geeneihin syväkoodatusta vietistä alistua ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin. Alistuminen luo osittain valheellisen turvallisuuden tunteen.

Ihmiset eivät ”keikuta venettä”, vaikka näkisivätkin, että kehitys on menossa huonoon suuntaan. Esimerkit historiasta ja nykymaailmasta osoittavat, että kansalaiset eivät koskaan nouse laajassa mitassa spontaanisti järjestelmän perusperiaatteita vastaan. Muutama nousee, mutta heidät ”hoidellaan”. Hyvä esimerkki on nykypäivän Venäjä. Vaikka presidentti Putin veisi maataan yhä pidemmälle harvainvallan ja diktatuurin suuntaan, kansan syvät rivit eivät lähtisi kaduille ja sanoisi, että nyt riittää. Jonkin verran mielenosoituksia voisi olla, mutta ne saataisiin estetyksi pidättämällä rettelöitsijöiden johtajat. Jos tilanne menisi oikein tiukaksi, hallinto voisi antaa näennäisesti periksi joissakin asioissa kansalaisia rauhoitellakseen, mutta myöhemmin päätökset kaikessa hiljaisuudessa peruttaisiin ja mentäisiin sitäkin määrätietoisemmin kohti totalitarismia.

Anarkokapitalismin ongelma

Takkirauta blogia kirjoittava nimimerkki ”Ruukinmatruuna” suhtautuu ihmisoikeuksiin varsin nihilistisesti, vai mikä sana hänen suhtautumistaan parhaiten kuvaisi. Realistisesti kenties?

”Ihmisillä, aivan täysin sukupuolesta riippumatta, on täsmälleen niin paljon oikeuksia kuin mitä a) he itse kykenevät itselleen ottamaan ja b) mitä nokkimisjärjestyksessä heidän yläpuolellaan olevat suostuvat heille antamaan. Mikäli lähdemme siitä, että mitään jumalia tai transkendenttia lainsäätäjää ei olemassa, ihmisoikeudet ovat tällöin pelkkiä sosiaalisia konstruktioita ja voidaan abrogoida milloin tahansa jos suuremman väkivaltapotentiaalin omaavat ihmisolennot, aivan sukupuolesta riippumatta, niin päättävät.”

Siinäpä se.

Yksilö tai yksilöt voivat nauttia ihmisoikeuksistaan niin kauan kunnes tulee joku suuremman väkivaltapotentiaalin omaava ihminen tai ihmisjoukko ja päättää toisin. Onko mitään muuta tehtävissä kuin hankkia vielä suurempi väkivaltapotentiaali?

Valtiolla on väkivaltapotentiaalia, ja tällä potentiaalilla se suojelee yksittäisiä kansalaisia muiden väkivaltapotentiaalin omistavien tahojen muodostamaan uhkaa vastaan. Suojelulla ikävä kyllä on hintansa. Joudumme alistumaan verojen maksamiseen ja sääntöihin, jotka valtio määrää noudatettavaksemme. Jos emme alistu, valtio on yhtä armoton kuin ne, joilta se siihen asti on suojellut meitä. Onhan valtio loppujen lopuksi vain yksi roisto muiden joukossa. Se varjelee reviiriänsä kuin mikä tahansa mafiajärjestö.

Kun haaveillaan valtion lakkauttamisesta, kuten anarkokapitalistit ehdottavat, kannattaa ensiksi miettiä mikä valtio pohjimmiltaan on, miten se on syntynyt, ja onko sen hävittäminen ylipäätään mahdollista.

Jukka Hankamäki tiivistää blogissaan perinteisen sopimusteorian valtion synnystä seuraavasti:

”Yhteiskuntasopimuksella tarkoitetaan oikeusfilosofista perustelua, jonka mukaisesti alun perin luonnontilassa eläneet ihmiset muodostivat valtion välttääkseen mielivallan ja anarkian.”

Valtiottomassa tilassa eläneet ihmiset siis perustivat valtion välttääkseen valtiottoman tilan. Eikö määritelmä tunnu siltä, kun se olisi muotoiltu jälkikäteen lähinnä valtion olemassaolon oikeuttamiseksi.

Edellä mainitun ”sopimuksen” synnystä ei ole jäänyt kirjallisia todisteita, joten tapahtumasta voitaneen esittää erilaisia spekulaatioita. Oma arvioni on se, että ”sopimus” on esitelty ihmisille miekka kädessä tavalla, joka ei ole jättänyt vaihtoehtoja.

Perustelen olettamukseni sillä, että näin uusia valtioita nykyisinkin syntyy, jos vanha valtio romahtaa ja hetken ajan vallitsee valtioton tila. Erilaiset asejoukkiot tarjoavat alistumisesta niiden valtaan mafiatyylisiä sopimuksia, joihin sisältyy suojelu muilta asejoukkioilta. Valtion olemassaolon edellytyshän on, että sillä on yksinoikeus verojen keräämiseen, ja sen alueella vallitsee sen itsensä väkivaltamonopoli.

Täysin luonnonmukaisessa tilassa valtioita ei ole syntynyt eikä synny edelleenkään. Ihmiskunta eli satoja tuhansia vuosia metsästäjä-keräilijöinä ennen ensimmäisten valtioiden ilmaantumista. Jos ihmisillä oli jo tuolloin tarve tehdä sopimus valtioin perustamisesta, mikseivät he tehneet sitä aikaisemmin? Miksi piti odottaa satoja tuhansia vuosia?

Oleellinen tekijä valtion perustamiselle kauan sitten ja vielä nykyisinkin on se, että ainakin osa ihmisistä asuu vakituisesti samassa paikassa ja kerää ruokaa ja vaatteita ja tarvikkeita yli päivittäisen tarpeensa. Tällöin ihmisiä voidaan verottaa, ja se on valtion olemassaolon kaikkein keskeisin edellytys. Ilman verotusta eli ihmisiltä pakolla kerättyjä resursseja ei voi olla valtiota.

Ensimmäiset valtiot syntyivät sen jälkeen, kun osa ihmisistä oli lopettanut kiertelemisen vuodenaikojen mukaan ja jäänyt yhteen paikkaan asumaan, viljelemään maata ja hoitamaan kotieläimiä. Tässä vaiheessa alkoi kertyä resursseja, joita voitiin verottaa. Kiertelevät joukkiot ryöstivät viljelijöiltä ruokaa ja tarvikkeita ja veivät ne omiin kotipaikkoihinsa, joista vähitellen alkoi muodostua ryöstetyn tavaran varastoalueita ja samalla tulevien kaupunkivaltioiden alkuja. Ryöstäjien kylät kasvoivat ja kehittyivät. Niihin vietiin väkisin myös ihmisiä orjiksi ja palvelijoiksi. Maanviljelijät joutuivat antamaan poikiaan rosvojoukkojen sotilaiksi. Tällä tavalla vahvistettiin paitsi armeijoita, myös ”liittoa” alamaisiin. Kaupungeiksi kehittyviin kyliin saapui myös rakentajia ja kauppiaita ja eri alojen ”yrittäjiä” - jos tällaista nimitystä jo tuohon aikaan voitiin käyttää.

Yksi asia oli hyvin tärkeä. Sen merkitys käy ilmi arkeologien esille kaivamista tuhansia vuosia vanhoista kaupungeista. Niissä kaikissa on merkittävällä paikalla paitsi hallitsijan palatsi, myös uskonnollinen temppeli. Tämä on todiste siitä, että maallinen valta on ymmärtänyt jo varhaisessa vaiheessa yhdistää voimansa hengellisen vallan kanssa. Jälkimmäisen tehtävä on ollut uskotella alamaisille, että hallitsija on jumala tai edustaa jumalaa tai ainakin on jumalan erityisessä suojeluksessa. Näin ollen hallitsijaa vastaan nouseminen on niin hengellisessä kuin maallisessakin mielessä ankarimmalla mahdollisella tavalla rangaistava teko. Palkkioksi hallitsijan apuna toimimisesta uskonnolliset johtajat ovat saaneet nauttia rikkauksista ja vallasta ja etuoikeutetusta asemasta yhteiskunnassa. Tämä on ollut käytäntö nykypäiviin asti, vaikkakin juuri nyt on länsimaisissa yhteiskunnissa on meneillään murroskausi, jossa vanhaa uskontoa korvataan uudella.

Miten valtio saadaan lakkauttamaan itsensä, jotta tilalle syntyisi anarkokapitalistinen tila? Valtio takaa eliitille valtaa ja etuisuuksia. Miten eliitti saadaan luopumaan vaivalla hankkimastaan vallasta ja etuoikeuksista?

Jos anarkokapitalismi on mahdollinen, miksei maailma jo ole siirtynyt anarkokapitalismiin? Miksi vielä viivytellään? Miksi vasta 0,001 prosenttia ihmisistä on oivaltanut, että anarkokapitalismi olisi parempi vaihtoehto kuin nykyinen ihmisiä riistävä valtio?

Tunnen sympatiaa anarkokapitalismin ajatusta kohtaan ja suhtaudun monilta osin hyvin kielteisesti nykytyyppiseen valtioon, jonka anarkistien tavoin koen olevan väkivaltainen pakkokoneisto. Kannatan tasa-arvoa ja siihen kuuluvaa maksimaalista yksilönvapautta. Onko anarkokapitalismi siinä muodossa kuin aatteen kannattajat sen esittelevät ja perustelevat, vastaus nykyisen järjestelmän ongelmiin, on toinen asia.

Se, joka hallitsee mediaa, hallitsee mieliä

Ihmiset muodostavat kantansa asioista sen tiedon mukaan, mikä heillä on. Kysymys kuuluu, mistä ihmiset saavat tämän tiedon. 

Ennen vanhaan tietoa sai sanomalehdestä sekä yleisradion ja television uutisista. Internettiä ei ollut, blogeja ei ollut, ulkomaalaisia uutislähteitä voi voinut seurata ellei ostanut vieraskielistä sanomalehteä tai kuunnellut ulkomaisia radiolähetyksiä, mitä vain harvat tekivät. 

Paljon on muuttunut, mutta jotain on säilynyt myös muuttumattomana. Kun nykyisin tapahtuu jokin yleisöä kiinnostava asia, ensiksi siitä kerrotaan yleensä uutisissa. Vasta sen jälkeen asiaa aletaan käsitellä sosiaalisessa mediassa. Tässä vaiheessa voi levitä uutta tietoa ja uusia "juoruja", jotka kuitenkin media pian nappaa - tai tappaa. 

Media on edelleenkin avainasemassa. Foorumikeskusteluissakin viitataan usein johonkin tietoon, jonka jokin tiedotusväline on jossakin maininnut. Uutta tietoa median ulkopuolisista lähteistä tulee mukaan aika vähän. Joskus sitä voi tietysti tulla enemmänkin sattumalta tai muusta syystä. 

Joskus foorumeilla mainitaan jokin yksityinen lähde, jossa asioista on kerrottu. Tällaisessa tapauksessa käy kuitenkin usein niin, että vähän ajan päästä ”sivu on poistettu” tai ”video on poistettu”. Jos herkullisen uutispalan sattuu löytämään joltakin yksityiseltä ”saitilta”, se kannattaa kopioida ennen kuin se häviää, mikäli haluaa joskus viitata tähän alkuperäiseen tietoon.  

Sosiaalisesta mediasta ja foorumeilla käytävästä keskustelusta huolimatta äänestävän kansan valtaosa saa tietonsa edelleenkin valmiiksi pureskeltuna ja valmiiksi annosteltuna radion ja television uutisista sekä sanomalehdistä ja niiden nettisivuilta. On edelleenkin paljon ihmisiä – ja nämä ihmiset ovat nimenomaan äänestäjäkunnan perinteistä ydinjoukkoa - joiden internetin käyttö on hyvin rajallista. Monen tietokonekin on niin jumissa, ettei sillä edes kunnolla edes pääse nettiin. Sen käyttö voi rajoittua sähköpostien lukemiseen ja kirjoittamiseen sekä pankissa asiointiin. 

Kaiken näennäisen tiedonpaljouden keskellä todellinen avaintieto tulee edelleenkin suurimmalle osalle ihmisistä vain hyvin harvoista lähteistä, tämän lähteen haltijoilla on avaimet kansan mielipiteiden muokkaamiseen. 

Matti Apunen Pressiklubi -ohjelmassa vuonna 2010: 

”"Media ja poliisi näyttävät tässä elävän jonkinlaisessa symbioosissa. Kaikki likainen kiinnostaa mediaa. Ihmisten oma elämä nykyisen materialismin aikana on henkisesti niin tyhjää, että se voidaan täyttää millä tahansa median tarjoamalla roskalla." 

Heikki Kuutti, ”Viranomaiset ja julkisuusperiaate”, Jyväskylän yliopiston julkaisuja: 

"Erityisesti poliisi ja media tuntuvat toimivan vahvassa toisiaan ruokkivassa ”symbioosissa". " 

Kun yhteiskunnan väkivallankäyttömonopoli ja media ovat symbioottisessa suhteessa, lopputuloksen voi ennakoida. 

Asioiden käsittelemisessä nettifoorumeilla on se ongelma, että keskustelijat ja mielipidejohtajat eivät kykene tai halua nähdä asioita laajemmin kuin siinä pienessä perspektiivissä, mikä milloinkin on jonkin yksittäisen tapauksen ympärillä. Tahallisesta suppeakatseisuudesta on kyse silloin, kun yksittäistä tapausta käytetään propagandistisesti hyväksi jonkin poliittisen päämäärän edistämiseen. 

Kun tilanne on ”kuuma”, eli kun kansa on kiihtynyt jonkin mieliä kuohuttavan uutisen takia, propagandistit iskevät. Yleisö on silloin haavoittuvimmillaan ja otollisimmillaan. Jos asiaa mietittäisiin rauhallisesti ilman kiihkoa, huomattaisiin, että propagandistin ehdottama muutos – mikä se sitten onkin – voi olla kenties puolusteltavissa sen nimenomaisen yksittäistapauksen valossa, mikä parhaillaan kuumana aiheena foorumeilla käsitellään, mutta sillä olisi paljon kielteisiä vaikutuksia ja vaikutusten vaikutuksia muualla. Yhteen esimerkkitapaukseen sopiva oikeudenmukaisuus ilmenisi epäoikeudenmukaisuutena tuhansissa muissa tapauksissa. Kaikkea ei voi eikä pidä mitoittaa ääri-ilmiöiden perusteella, tai arjesta tulee ikävää. 

On parempi, että kärsitään joskus harvoin ääri-ilmiöstä kuin että kärsitään joka päivä siitä, ettei koskaan kärsittäisi ääri-ilmiöstä. 

Propagandistit eivät tietenkään ole oikeasti kovin kiinnostuneita siitä yksittäisestä asiasta, jonka yhteydessä he propagandaansa esittävät. Heillä on nimenomaan tavoitteena saada aikaan laajempia heijastusvaikutuksia. Yksittäistapaus on vain keppihevonen, jonka avulla propaganda saadaan uppoamaan mielentilaltaan järkkyneeseen kansaan. Jos natsit käyttivät tätä taktiikkaa aikoinaan, ja se on edelleen yksi tehokkaan propagandan kulmakivistä. 

Aina, kun tapahtuu jokin mieliä kuohuttava rikoksiin tai väkivaltaan tai turvallisuuteen liittyvä asia, natsihenkiset kansankiihottajat ryömivät esiin koloistaan ja alkavat soittaa ikivanhaa levyä siitä, miten poliisivaltiossa eläminen olisi ihanaa. Siellä ei tällaista pahaa tapahtuisi. Joten eiköhän oteta reippaita marssiaskelia siihen suuntaan. Katsokaa nyt, mihin liika vapaus johtaa.