Se, joka hallitsee mediaa, hallitsee mieliä

Ihmiset muodostavat kantansa asioista sen tiedon mukaan, mikä heillä on. Kysymys kuuluu, mistä ihmiset saavat tämän tiedon. 

Ennen vanhaan tietoa sai sanomalehdestä sekä yleisradion ja television uutisista. Internettiä ei ollut, blogeja ei ollut, ulkomaalaisia uutislähteitä voi voinut seurata ellei ostanut vieraskielistä sanomalehteä tai kuunnellut ulkomaisia radiolähetyksiä, mitä vain harvat tekivät. 

Paljon on muuttunut, mutta jotain on säilynyt myös muuttumattomana. Kun nykyisin tapahtuu jokin yleisöä kiinnostava asia, ensiksi siitä kerrotaan yleensä uutisissa. Vasta sen jälkeen asiaa aletaan käsitellä sosiaalisessa mediassa. Tässä vaiheessa voi levitä uutta tietoa ja uusia "juoruja", jotka kuitenkin media pian nappaa - tai tappaa. 

Media on edelleenkin avainasemassa. Foorumikeskusteluissakin viitataan usein johonkin tietoon, jonka jokin tiedotusväline on jossakin maininnut. Uutta tietoa median ulkopuolisista lähteistä tulee mukaan aika vähän. Joskus sitä voi tietysti tulla enemmänkin sattumalta tai muusta syystä. 

Joskus foorumeilla mainitaan jokin yksityinen lähde, jossa asioista on kerrottu. Tällaisessa tapauksessa käy kuitenkin usein niin, että vähän ajan päästä ”sivu on poistettu” tai ”video on poistettu”. Jos herkullisen uutispalan sattuu löytämään joltakin yksityiseltä ”saitilta”, se kannattaa kopioida ennen kuin se häviää, mikäli haluaa joskus viitata tähän alkuperäiseen tietoon.  

Sosiaalisesta mediasta ja foorumeilla käytävästä keskustelusta huolimatta äänestävän kansan valtaosa saa tietonsa edelleenkin valmiiksi pureskeltuna ja valmiiksi annosteltuna radion ja television uutisista sekä sanomalehdistä ja niiden nettisivuilta. On edelleenkin paljon ihmisiä – ja nämä ihmiset ovat nimenomaan äänestäjäkunnan perinteistä ydinjoukkoa - joiden internetin käyttö on hyvin rajallista. Monen tietokonekin on niin jumissa, ettei sillä edes kunnolla edes pääse nettiin. Sen käyttö voi rajoittua sähköpostien lukemiseen ja kirjoittamiseen sekä pankissa asiointiin. 

Kaiken näennäisen tiedonpaljouden keskellä todellinen avaintieto tulee edelleenkin suurimmalle osalle ihmisistä vain hyvin harvoista lähteistä, tämän lähteen haltijoilla on avaimet kansan mielipiteiden muokkaamiseen. 

Matti Apunen Pressiklubi -ohjelmassa vuonna 2010: 

”"Media ja poliisi näyttävät tässä elävän jonkinlaisessa symbioosissa. Kaikki likainen kiinnostaa mediaa. Ihmisten oma elämä nykyisen materialismin aikana on henkisesti niin tyhjää, että se voidaan täyttää millä tahansa median tarjoamalla roskalla." 

Heikki Kuutti, ”Viranomaiset ja julkisuusperiaate”, Jyväskylän yliopiston julkaisuja: 

"Erityisesti poliisi ja media tuntuvat toimivan vahvassa toisiaan ruokkivassa ”symbioosissa". " 

Kun yhteiskunnan väkivallankäyttömonopoli ja media ovat symbioottisessa suhteessa, lopputuloksen voi ennakoida. 

Asioiden käsittelemisessä nettifoorumeilla on se ongelma, että keskustelijat ja mielipidejohtajat eivät kykene tai halua nähdä asioita laajemmin kuin siinä pienessä perspektiivissä, mikä milloinkin on jonkin yksittäisen tapauksen ympärillä. Tahallisesta suppeakatseisuudesta on kyse silloin, kun yksittäistä tapausta käytetään propagandistisesti hyväksi jonkin poliittisen päämäärän edistämiseen. 

Kun tilanne on ”kuuma”, eli kun kansa on kiihtynyt jonkin mieliä kuohuttavan uutisen takia, propagandistit iskevät. Yleisö on silloin haavoittuvimmillaan ja otollisimmillaan. Jos asiaa mietittäisiin rauhallisesti ilman kiihkoa, huomattaisiin, että propagandistin ehdottama muutos – mikä se sitten onkin – voi olla kenties puolusteltavissa sen nimenomaisen yksittäistapauksen valossa, mikä parhaillaan kuumana aiheena foorumeilla käsitellään, mutta sillä olisi paljon kielteisiä vaikutuksia ja vaikutusten vaikutuksia muualla. Yhteen esimerkkitapaukseen sopiva oikeudenmukaisuus ilmenisi epäoikeudenmukaisuutena tuhansissa muissa tapauksissa. Kaikkea ei voi eikä pidä mitoittaa ääri-ilmiöiden perusteella, tai arjesta tulee ikävää. 

On parempi, että kärsitään joskus harvoin ääri-ilmiöstä kuin että kärsitään joka päivä siitä, ettei koskaan kärsittäisi ääri-ilmiöstä. 

Propagandistit eivät tietenkään ole oikeasti kovin kiinnostuneita siitä yksittäisestä asiasta, jonka yhteydessä he propagandaansa esittävät. Heillä on nimenomaan tavoitteena saada aikaan laajempia heijastusvaikutuksia. Yksittäistapaus on vain keppihevonen, jonka avulla propaganda saadaan uppoamaan mielentilaltaan järkkyneeseen kansaan. Jos natsit käyttivät tätä taktiikkaa aikoinaan, ja se on edelleen yksi tehokkaan propagandan kulmakivistä. 

Aina, kun tapahtuu jokin mieliä kuohuttava rikoksiin tai väkivaltaan tai turvallisuuteen liittyvä asia, natsihenkiset kansankiihottajat ryömivät esiin koloistaan ja alkavat soittaa ikivanhaa levyä siitä, miten poliisivaltiossa eläminen olisi ihanaa. Siellä ei tällaista pahaa tapahtuisi. Joten eiköhän oteta reippaita marssiaskelia siihen suuntaan. Katsokaa nyt, mihin liika vapaus johtaa. 
 

Onko demokratia ohimenevä ilmiö?

On olemassa pehmeää valtaa, kovaa valtaa ja omistamiseen liittyvää puolikovaa valtaa. Pehmeä valta perustuu palkitsemiseen, ja kova valta perustuu rankaisemiseen. Omistamiseen perustuva valta perustuu siihen, että ulkopuolinen yhteisö tunnustaa omistamisen ja sen mukanaan tuoman yksinoikeuden hallita ja päättää omaisuudesta. 

Olipa kyse mistä vallan lajista tahansa, se on rajallinen ja tavoiteltu asia. Koska ihmisten kyvyissä on eroa, valta ja mikä tahansa muukin tavoiteltu rajallinen hyödyke pyrkii kasautumaan kyvykkäimpien käsiin. 

Taloudellinen valta ja poliittinen kulkevat usein käsi kädessä ja ovat symbioosissa keskenään. 

Valistuksen aikana esille nousseet vapauden, veljeyden, tasa-arvon ja demokratian aatteet loivat uudenlaisen mahdollisuuden tavoitella poliittista valtaa. Perinteisesti poliittista valtataistelua oli käyty pienen piirin kesken. Valtaan oli päästy  juonittelemalla sekä liittoutumalla taloudellisen, uskonnollisen ja sotilaallisen eliitin kanssa. 

Suosiota saaneet vapauden ja demokratian aatteet mahdollistivat sen, että myös perinteisen eliitin ulkopuolelta oli mahdollista tavoitella valta-asemia. Tarvitsi vain agitoida ihmismassat poliittisen liikkeen - esimerkiksi sosialismin - kannattajiksi ja sen jälkeen hankkia valta-asema demokraattisesti joukkovoiman avulla sulkematta kuitenkaan pois joltakin eliitin osa-alueelta mahdollisesti saatavaa apua. Politiikassahan kaikki kelpaa, ja vain päämäärä eli halu valtaan ratkaisee. Uudenlaiset mahdollisuudet luonnollisesti kiinnostivat häikäilemättömiä vallantavoittelijoita, joiden aikaisemmin oli ollut vaikea menestyä kilpailussa vallasta. Demokratialla, vapaudella ja muilla juhlapuheissa mainituilla asioilla oli näille vallantavoittelijoille luonnollisesti pelkkä välinearvo. 

Taloudellinen valta ja poliittinen valta ja kaikki muukin valta yhteiskunnassa kerääntyy erilaisille vähemmistöille. Nämä vähemmistöt kontrolloivat kaikkea, ja niillä yksin on mahdollisuus edistää tasa-arvoa yhteiskunnassa. Vähemmistöt eivät luonnollisestikaan sitä tee, koska silloinhan ne joutuisivat luopumaan vaivalla saavuttamistaan asemista. Tästä johtuu, että tasa-arvo ei tule koskaan toteutumaan. Päinvastoin eriarvoisuus pyrkii lisääntymään. Valtiot pyrkivät kehittymään kohti diktatuuria ja kohti yhä suurempaa taloudellista eriarvoistumista. 

Oliko länsimainen demokratia ollut vain ohimenevä muotivirtaus, jonka jälkeen ollaan palaamassa autoritäärisiin järjestelmiin ja ulkopoliittisten kiistojen ratkaisemiseen asein? Millä keinoin demokratia voisi puolustaa oikeutustaan, jos ihmisiä ei kiinnosta politiikka, ja jos autoritääriset järjestelmät tuottavat ihmisten mielestä riittävästi taloudellista hyvinvointia kuten Kiinassa? Ovatko demokraattiset järjestelmät itsessään väljähtyneitä ja reformin tarpeessa? Onko yleensä mahdollista istuttaa ”länsimaista” demokratiaa itään? Voiko muslimimaailma koskaan olla aidosti demokraattinen ja moniarvoinen?

Helsingin Sanomissa julkaistiin 30.9.2014 Raimo Sailaksen kolumni ”Maailmanpolitiikassa puhaltavat kylmät tuulet”, jossa hän kirjoittaa, että ennustettu länsimaisen liberaalin demokratian voittokulku ei ole toteutunut, vaan päinvastoin demokraattinen yhteiskuntamalli on joutunut puolustuskannalle ja kärsinyt yllättäviäkin tappiota. 

Sailas mainitsee joitakin esimerkkejä. Kiinan autoritäärinen järjestelmä ei ole osoittanut demokratisoitumisen merkkejä, ja Venäjälläkin kehitys on kääntynyt autoritäärisempään suuntaan. Saddam Husseinin kukistumisesta ei seurannut demokratian ja vapauden voittokulkua vaan maa on ajautunut kaaokseen. Arabikevät ei myöskään tuonut toivottua demokratiaa vaan terroritekoja ja raakojen muslimijoukkioiden aseman vahvistumisen. Eu:n sisälläkin on alkanut ilmetä merkkejä autoritäärisen ajattelun noususta. Ääriliikkeet vahvistuivat EU-vaaleissa, ja Unkari on irtisanoutunut EU:n perusarvoista. ”Autoritääriset, diktatoriset ja nationalistiset virtaukset ovat vahvistuneet”, Sailas kirjoittaa. Kolumninsa lopussa hän muistuttaa brittihistorioitsija Niall Fergusonin kirjoituksesta, jossa hän vertasi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneitä olosuhteita nykytilanteeseen, jossa Ukrainan kriisi voi kärjistyä laajaksi onnettomuudeksi.

Sopiiko ihmisluonteeseen parhaiten Kiinan kaltainen yhden puolueen luutunut diktatuuri, jossa ei ole vapaita vaaleja, ja jossa on upporikkaita ja rutiköyhiä. Jääkö pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ohimeneväksi ilmiöksi, joka perustui otollisen tilanteen luomiin ylisuuriin voittoihin maailmanlaajuisessa taloudellisessa kilpailussa. Verrataanko hyvinvointiyhteiskuntaa tulevaisuudessa pörssikuplaan, joka puhkesi, kun olot normalisoituivat. 

Onko enemmistön tyrannialle vaihtoehtoja?

Valtaa voidaan käyttää palkitsemalla ja rankaisemalla. Demokratia liittyy vallan käyttämiseen. Koska on olemassa monenlaista valtaa, on olemassa myös monenlaista demokratiaa.

Jo ihmisten karvapeitteiset esi-isät aikoinaan pyrkivät saavuttamaan tavoitteitaan vaikuttamalla muihin. Tarjottiin kaverille metsästä löydetty herkkupala ja saatiin kaveri tekemään jokin vastapalvelus. ”Saat tämän omenan kun rapsutat kirppuja turkistani.” Lihakset olivat myös kova sana noihin aikoihin. Lihasvoimaa toi vaikutusvaltaa. Hakattiin heikompi lauman jäsen ja alistettiin hänet palvelijaksi. ”Rapsutahan turkkiani ellet halua uutta selkäsaunaa.” Taitavat yksilöt pelasivat näitä molempia pelejä. Tilanteen mukaan välillä palkittiin ja välillä uhattiin, joskus samaan aikaan.

Ajat ovat muuttuneet, mutta tavat ovat säilyneet. Nyt toimitaan vain hienovaraisemmin. Miljonääri Björn Wahlros ei tarjoa hunajakuorrutettua omenaa alaiselleen, joka leikkaa hänen kartanonsa nurmikot. Hän tarjoaa rahaa. Saat tämän, kun teet tätä, on pelin sääntö niin kuin se on aina ollut. Ja jollet tee, voi käydä huonosti. 

Kun nykyisin käytetään rankaisevaa valtaa, nyrkkeihin ja hampaisiin ei yleensä tarvitse turvautua niin kuin kaukaiset esi-isämme joutuivat turvautumaan. Pelkkä uhkaaminen yleensä riittää, kunhan se tehdään tarpeeksi vakuuttavasti. Väkivalta on likaista puuhaa, ja siitä voi itsekin saada osansa. Niinpä likainen ja vaarallinen työ on ulkoistettu poliiseille. Ellemme tottele, mitä korkeampi vallankäyttäjä on määrännyt meidät tekemään, joudumme tekemisiin poliisin kanssa. Saamme itse päättää, konkretisoituuko väkivallan uhka, vai pysyykö pamppu kotelossa. Itsensä hakkauttaminen ei ole kivaa, joten poliisin edessä nöyristellään ja otetaan vastaan rangaistus, mikä se milloinkin on. 

Jos demokratiaa harjoitetaan yksityisesti, päätettävänä on yleensä taloudellisia tai käytännön asioita. Taloyhtiössä päätetään demokraattisesti, tehdäänkö putkiremontti vai ei. Purjehdusseurassa päätetään demokraattisesti, minne seuraavan kesän regatta suuntautuu. Ne lähtevät, joita päätös miellyttää. Ne jäävät rannalle, joita se ei miellytä. Ketään ei tässä vaiheessa uhata väkivallalla. Onhan kyse vain rahasta ja vapaa-ajasta. Väkivalta alkaa häämöttää horisontissa vasta siinä vaiheessa, jos joku ei halua osallistua rahoineen demokraattisen päätöksen toteuttamiseen eikä myöskään suostu jäämään rannalle. Taloyhtiö tilaa häädön maksuhaluttomalle osakkaalleen. Jos osakas ei suostu lähtemään, paikalle tulevat poliisit. Jos hän tekee vielä silloinkin vastarintaa, poliisit käyttävät tilanteen vaatimia voimatoimia, ja tällöin ollaankin jo selkeästi väkivaltaan perustuvan vallankäytön alueella. Tai oikeastaan sen alueella on oltu alusta lähtien – häämöttäähän tien päässä väkivalta, ellei vallankäytön kohde muuten tajua tehdä oikeita johtopäätöksiä. 

Palkitsemiseen ja rankaisemiseen perustuva valta limittyvät toinen toisiinsa. Jos palkitseminen ei auta, kokeillaan rankaisemista, mikäli sen toteuttamiseen on juridisia ja taloudellisia resursseja. Jos ei ole, sitten ei auta mikään – paitsi ehkä oman käden oikeus tai huijaaminen ja uskottelu.

Se demokratia, josta puhumme eduskuntavaalien yhteydessä, perustuu täysin väkivaltaan ja pakkoon. Valtiollisen vallan luonne on tällainen. Äänestyskopissa kansalainen osallistuu kokoukseen, jossa valitaan ne ihmiset, jotka tekevät käytännön ratkaisuja siitä, missä asioissa ja missä olosuhteissa palkattu väkivaltainen joukkio saa rangaista ja kurittaa kansalaisia. 

Kuvitellaan, että Kuri ja Järjestys -puolueen ehdokas, rikoskomisario Isku Pampukainen, esittää vaalimainoksissaan liikennekurin kiristämistä. Hän on sitä mieltä, että ilman kypärää ajavien polkupyöräilijöiden paapominen saa vihdoin loppua. Heitä on rangaistava, koska jos lain rikkomisesta ei seuraa sanktiota, laki menettää uskottavuutensa. Pampukainen vaatii samasta syystä myös ilman heijastinta kävelevien jalankulkijoiden sakottamista, koska järkipuhe ei ole heihin auttanut. 

Turvallisuudestaan huolestunut rouva Arka Pelkonen äänestää Pampukaista. Samoin tekevät monet muut kuria ja järjestystä kaipaavat. Kuri ja Järjestys -puolue saa suurvoiton, ja Isku Pampukainen valitaan eduskuntaan. Uudet tuulet alkavat puhaltaa lainsäädännössä. Poliisi saa lisää resursseja ja valtaoikeuksia. Niitähän se on vuosikaudet mankunut. Kypäräpakko ja heijastinpakko astuvat voimaan koko ankaruudessaan, kun ne tähän asti ovat olleet pelkkiä suosituksia. Poliisi sakottaa pyöräilijää, joka ei ole viitsinyt panna kypärää päähänsä polkiessaan tien yli naapuriin. Ilman heijastinta kulkeva jalankulkija pakenee metsään nähdessään poliisiauton, mutta koirapartio saa hänet kiinni puolen kilometrin päässä. Uusi järjestys on tullut voimaan valtakunnassa. Lakia ei voi paeta. 

Sakottaminen kypärän puuttumisesta ja heijastimen puuttumisesta on väkivallan uhkaan pohjautuvaa pakkovaltaa, joka perustuu pelkästään siihen, että joidenkin mielestä tällaista pakkovaltaa pitää käyttää. Kuri ja Järjestys -puolueelle äänensä antanut rouva Arka Pelkonen on osallisena tähän väkivaltaiseen pakottamiseen. Hän on rikoskumppani. 

Jos vainoamisesta ja sakottamisesta tuskastunut pyöräilijä Armo Vapaamieli polttaa pinnansa ja käy sytyttämässä Kuri ja Järjestys -puolueen kannattajaksi tietämänsä Arka Pelkosen roska-astian, hänet tuomitaan tuhopoltosta ja vahingonteosta ja ehkä terrorismistakin, jos teon motiivi tulee ilmi. Lievän tuomion toivossa hän esittää oikeudessa nöyrää ja katuvaista, mutta sisimmässään hän ei pidä itseään sen pahempana ihmisenä kuin on rouva Arka Pelkonen, joka on äänestämällä valtuuttanut poliisit kiusaamaan häntä?

Jos demokratia toteuttaa kansalaisten enemmistön tahdon, suoraan tai epäsuorasti vaalien ja edustajien kautta, onko se silloin pelkkää enemmistön pakkovaltaa vähemmistöä kohtaan? Voidaanko sitä sanoa enemmistön tyranniaksi? Tätä kysymystä on pohdittu paljon. 

Arvioidessaan Björn Wahlrosin kirjaa ”Markkinat ja demokratia - Loppu enemmistön tyrannialle” Olli Makkonen tiivistää mielestäni hyvin nykyaikaisen demokratian ongelman: 

”Demokraattinen päätöksenteko voi ulottua asioihin, joihin sen ei pitäisi koskea. Se voi tunkeutua ihmisten yksityiselämään ja alkaa säätelemään asioita, jotka pitäisi jättää jokaisen yksilön omaan harkintaan.”

Tästä on juuri kyse, kun puhutaan enemmistön tyranniasta. Nykyisin on vallalla käsitys, että enemmistöllä on rajoittamaton oikeus oikeuttaa vallankäyttäjät rajoittamattomasti kontrolloimaan ja rankaisemaan kansalaisia. Mikään yleisesti tunnustettu moraalinen periaate ei aseta ehdotonta rajaa sille, mitä vallankäyttäjät ovat oikeutettuja tekemään. Riittää, kunhan he propagandan avulla huijaamalla onnistuvat hankkimaan äänestäjien enemmistön hyväksynnän toimenpiteilleen. Hyväksynnän ei tarvitse olla tapauskohtainen. Yleinen hyväksyntä riittää. Äänestäjät antavat vaaleissa ehdokkailleen vapaan valtakirjan tehdä mitä tahansa. Sen jälkeen kaikki, mitä edustaja tekee, on olevinaan kansan tahdon mukaista. Vai tahtoivatkohan äänestäjät todella kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen toteuttavan kansan tahtoa remuamalla kännipäissään moottoripyöräjengin kerhotiloissa...

http://ollimakkonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/107206-bj%C3%B6rn-wahlroos-ja-enemmist%C3%B6n-tyrannia

Enemmistön tyrannian ongelma tunnustetaan. Sen torjumisesta on esitetty erilaisia näkemyksiä. Jotkut panevat toivonsa ihmisoikeuksiin. Jotkut ovat sitä mieltä, että presidentti-instituutio erillisenä vallankäyttäjänä pitää kansanedustajat tolkullisina. Näinköhän. 

Yhä syvemmälle kansalaisten yksityiselämään tunkeutuva lainsäädäntö tympäisee siinä määrin, että olen jo pitkään tuntenut sympatiaa anarkismia ja anarkisteja kohtaa. Tähtääväthän anarkistit valtion lakkauttamiseen, olkoonkin, että tavoite on utopistinen. Vaikka valtio onnistuttaisiinkin lakkauttamaan, sen tilalle syntyy ennen pitkää uusi. 

Onko olemassa muita vaihtoehtoja kuin nykyisen kaltainen valtio ja anarkistien kaavailema valtiottomuus? Mielestäni on, ainakin teoriassa. Kolmas vaihtoehto olisi tasa-arvoon perustuva demokratia. Se olisi vaihtoehto nykyiselle vahvemman valtaan perustuvalle demokratialle. Kyseessä olisi eräänlainen anarkismin ja valtion yhdistäminen eli anarkistinen valtio, niin mahdoton kuin pelkkä tällainen käsite jo on. Valitettavasti ainoat, jotka voisivat sen toteuttaa, ovat nykyiset vallanpitäjät. Eivätkä he ole pyrkineet valtaan poistaakseen itseltään vallan. 

Nykyisen valtion tehtävä on ylläpitää poliittista eriarvoisuutta eli sitä, että jotkut käskevät, ja muut tottelevat. Se, millä tavalla – vaaleilla vai ilman vaaleja - käskijät nousevat käyttämään valtaa, ei muuta perusasetelmaa. Järjestelmä on joka tapauksessa sellainen, että jotkut käskevät, ja muut tottelevat – tai käy huonosti.

Tasa-arvoon perustuvan demokratian perusajatus olisi se, että kaikki ihmiset katsottaisiin poliittisesti samanarvoisiksi. Kuten anarkismissa, järjestelmässä ei olisi käskijöitä ja käskettäviä. Kenelläkään – toimipa hän yksin tai yhdessä muiden kanssa – ei olisi oikeutta väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla pakottaa ketään sen enempää kuin kenellä tahansa muulla olisi oikeutta pakottaa häntä. Valta ja vapaus olisi jaettu absoluuttisesti tasan kansalaisten kesken. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että nykyinen lainsäädäntö pitäisi suurelta osin purkaa tasa-arvon vastaisena eli laittomana. Kansalaisten henkilökohtaista vapautta loukkaavia lakeja ei voisi olla olemassa. Lakien avulla säädeltäisiin ainoastaan sitä osaa ihmisten toiminnasta, mikä kohdistuu muihin. Heijastinpakkoa, kypäräpakkoa ja muita tämän tyyppisiä yksilönvapautta kaventavia pakkoja ei olisi. Murhaaminen, varastaminen, väkivalta ja muu tämän tyyppinen toisiin ihmisiin kohdistuva negatiivinen toiminta sen sijaan voitaisiin kieltää lailla, koska nämä teothan itsessään olisivat juuri sitä vallankäyttöä, jota tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei sallita. 

Yhteiskunta on monimutkainen, ja tiettyjä tilanteita varten edellä mainittua periaatetta pitäisi eri tavoilla soveltaa. Se on mahdollista. En nyt mene yksityiskohtiin, vaikka niitäkin olen miettinyt. 

Samanlaisen rajan, mitä edellä kaavailin – eli mitä asioita valtio on oikeutettu kieltämään kansalaisiltaan ja mitä ei - on määritellyt aikoinaan filosofi John Stuart Mill kirjassaan ”On Liberty”. 

” The only part of the conduct of any one, for which he is amenable to society, is that which concerns others. In the part which merely concerns himself, his independence is, of right, absolute. Over himself, over his own body and mind, the individual is sovereign.”

Nykyinen lainsäädäntö yksilönvapautta rajoittavine pakkoineen on Millin esittämän periaatteen vastainen joka käänteessä. Mill kirjoittaa, että ihmisen kuviteltu oma etu ei ole riittävä peruste käyttää pakkoa häntä kohtaan. 

”His own good, either physical or moral, is not a sufficient warrant. He cannot rightfully be compelled to do or forbear because it will be better for him to do so, because it will make him happier, because, in the opinions of others, to do so would be wise, or even right. These are good reasons for remonstrating with him, or reasoning with him, or persuading him, or entreating him, but not for compelling him, or visiting him with any evil in case he do otherwise.”

http://www.bartleby.com/130/1.html

Toistaiseksi ei ole vielä löytynyt kannattajia edellä esittämälleni ”kolmannelle vaihtoehdolle”. Jos heitä ilmestyisi, ehkä olisi syytä harkita asiaa edistävän puolueen perustamista. Puolue toimisi tasa-arvon, vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta diktatuureja vastaan. 

Epävapaa demokratia

Helsingin Sanomissa oli syyskuussa 2014 kirjoitus avioliittolain muutoksesta ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten oikeudesta periä isänsä. Lehdessä haastateltiin muutamia oikeustieteilijöitä, jotka arvostelivat uutta lakia. Seuraavassa on ote artikkelista: 

Perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi sukupuolen, iän tai alkuperän perusteella. Sama syrjintäkielto toistetaan lukuisissa ihmisoikeussopimuksissa, joihin Suomi on liittynyt. Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen painottaa, että perustuslain esitöissä ja varsinkin ihmisoikeussopimuksissa mainitaan nimenomaan aviollinen syntyperä kiellettynä erotteluperusteena.

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Entä sitten? Ovathan kuolemaantuomittu ja pyövelikin yhdenvertaisia lain edessä. Toisen heistä laki on määrännyt kuolemaan, ja toiselle laki on antanut oikeuden toimia kuoleman toimeenpanijana. 

Jos yhdenvertaisuutta oikeasti tavoitellaan, eikö itse lakien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät tee ihmisistä eriarvoisia. 

Samanarvoisuus – jos sellaisen kuvitellaan olevan olemassa – katoaa siinä silmänräpäyksessä, kun joku sanoo taikasanan ”turvallisuus”. 

Ovatko ihmiset yhdenvertaisia. Periaatteessa kyllä, mutta kun on kyse turvallisuudesta, yhdenvertaisuuden ei tarvitse toteutua. Onhan turvallisuus tärkein asia maailmassa. Ensin turvallisuus, sitten vasta yhdenvertaisuushöpinät. Määritteleehän vanha kunnon Maslowkin turvallisuuden yhdeksi keskeisistä tarpeista ennen kevyempiä ja vähemmän tärkeitä tarpeita, joihin yhdenvertaisuus ja muut sen kaltaiset kuuluvat. Jos turvallisuus vaarantuu, ihminen voi kuolla. Jos yhdenvertaisuus vaarantuu – kuka siitä on kiinnostunut. 

Koska turvallisuus on määritelty yhdeksi tärkeimmistä tarpeista, sitä ei voida antaa yksityisten ihmisten tai edes poliitikkojen päätettäväksi. Turvallisuudesta päättäminen on asiantuntijoiden ja korkeiden virkamiesten ja poliisien yksinoikeus. Ja heillä on myös yksinoikeus päättää, mitkä asiat ovat turvallisuusasioita. Nämä turvallisuutta koskevat yksinoikeudet merkitsevät sitä, että näennäisesti demokraattisen järjestelmän sisällä on diktatuuri, jonka ei tarvitse kuunnella kansalaisten mielipiteitä. Tiedotusvälineet toimivat diktatuurin propagandakanavina. Turvallisuuteen liittyviä asioita ei kyseenalaisteta. Media toistaa ne sanasta sanaan niin kuin turvallisuusviranomaiset ne sanelevat. 

Poliitikot eivät näistä asioista kovin paljon ja kovin yksityiskohtaisesti keskustele. Kansalaiset eivät näistä asioista välitä. Vaalikampanjoissa ei näistä asioista puhuta muuten kuin epämääräisellä yleisellä tasolla siten, että puolueet lupaavat ihmisille lisää turvallisuutta. He eivät lupaa sitä siksi, että kansallisten turvallisuus olisi uhattuna. He lupaavat sitä siksi, että turvallisuus on yksi perustarpeista, ja siitä puhuminen saa aikaan hyvänolon tunteen ja kokemisen, että kansalaisista huolehditaan. Kansalaisten keskuudessa lietsotaan pelkoa kertomalla kuvitteellisista uhkista ja valehtelemalla, että niistä ei nykymenolla riittävästi huolehdita. Kansalaisille sanotaan, että seuraavissa vaaleissa voit saada aikaan muutoksen, kun äänestät meitä. 

Intialais-amerikkalainen toimittaja-kolumnisti Fareed Rafiq Zakaria kirjoitti vuonna 1997 paljon huomiota saaneen artikkelin ”The Rise of Illiberal Democracy”, jossa hän esitti huolestuneisuutensa siitä, että epävapaat demokratiat lisääntyvät ja voivat hyvin eri puolilla maailmaa. Hän muistutti, että demokratia ei automaattisesti takaa vapautta, vaan demokratiaa voidaan päinvastoin käyttää vapauksien poistamiseen. Hän tiivisti liberalismin ajatuksen seuraavasti: 

”In almost all of its variants, constitutional liberalism argues that human beings have certain natural (or "inalienable") rights and that governments must accept a basic law, limiting its own powers, that secures them.”

Liberalismissa on kyse kansalaisten perustavaa laatua olevista oikeuksista, joita demokraattisten valtioiden tulisi suojella ja edistää – eikä mitätöidä, kuten laajasti on tapahtumassa. Erityisesti Fareed Zakarian pitkän kirjoituksen viimeisiä virkkeitä on lainattu paljon, koska niissä tiivistyy hyvin se, mistä hänen mielestään on kyse. 

”Eighty years ago, Woodrow Wilson took America into the twentieth century with a challenge, to make the world safe for democracy. As we approach the next century, our task is to make democracy safe for the world.”

http://www.foreignaffairs.com/articles/53577/fareed-zakaria/the-rise-of-illiberal-democracy  

Paras järjestelmä - onko sellaista?

Poliittista järjestelmää rakennettaessa pitäisi ottaa huomioon se, miten ihmisluonto toimii. Jos järjestelmä rakennetaan väärien perusolettamusten pohjalle, se vaatii toimiakseen jatkuvaa aivopesua ja pakkokeinoja, jolloin voi olla kyseenalaista, onko lopputulos nimenomaan se, mihin idealistisesti pyrittiin. Sosialistinen järjestelmä kuuluu tähän sarjaan. Se ei toimi, koska ihmiset eivät ole luonteeltaan sosialisteja.

Millaisia ihmiset ovat? Mikä järjestelmä sopisi heille luonnostaan parhaiten?

Ihmisten kuten eläintenkin tärkein biologinen funktio on pysyä hengissä ja tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Mitä paremmin ihmiset selviävät ympäristön haasteista, ja mitä suuremman osan he saavat lisääntymisen kannalta välttämättömistä resursseista, sitä tehokkaammin he levittävät geenejään tuleviin sukupolviin. Tätä periaatetta voi olla vaikea havaita nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa resurssien yltäkylläisyys näyttää vievän kiinnostuksen lisääntymiseen, vaikka teorian mukaan asian kuuluisi olla toisinpäin. Resurssien hyödyllisyydessä kuten monessa muussakin asiassa on olemassa kyllästymispiste, minkä jälkeen lisäresurssit alkavat heikentää tulosta.

Nykyinen hyvinvoinnin aika on lyhyt poikkeus ihmiskunnan pitkässä historiassa, joten “ihmisluonnon” kehittymisen kannalta on parempi tarkastella sitä satojen tuhansien tai jopa miljoonien vuosien ajanjaksoa, jolloin ihmiset elivät pienissä metsästäjä-keräilijäryhmissä, eikä nykyisin yhteiskunniksi tai valtioiksi kutsutuista ilmiöistä ollut vielä mitään tietoa. Tänä aikana kahdella jalalla kävelevä olento riisui apinan turkkinsa, ja hänestä tuli ihminen.

Fyysisen ympäristön haasteista selviämisen lisäksi ihmisen kuten eläintenkin kannalta on oleellista statuksen säilyttäminen - ja jos mahdollista, parantaminen - oman yhteisön sisällä. Mitä korkeammalla yksilö on yhteisön sisäisessä hierarkiassa, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on lisääntymiseen. Hän saa enemmän ravintoa ja paremman puolison ja todennäköisesti enemmän terveitä jälkeläisiä. Tämä tosiasia merkitsee sitä, että niiden yksilöiden geenit ovat levinneet parhaiten, jotka ovat menestyneet ryhmiensä sisäisessä resurssikilpailussa parhaiten. Ryhmiensä luuserit ja nokkimisjärjestyksessä viimeisenä olevat ovat menehtyneet tai ainakaan he eivät ole tuottaneet paljon jälkeläisiä. Me nykyihmiset olemme perineet enemmän voittajien geenejä kuin hävinneiden geenejä. Ja tässä tullaan ihmisluonnon peruskysymysten äärelle.

Luonnonvalinnan ja resurssikilpailun takia me nykyihmiset olemme perineet yhden tärkeän ominaisuuden, joka hallitsee kaikkea elämää ja ohjaa yhteiskuntia. Tämä ominaisuus on vietti tai tarve, joka saa meidät pyrkimään suhteellisen asemamme säilyttämiseen ja parantamiseen yhteisömme sisällä. Heti, kun koemme asemamme uhatuksi eli huomaamme tai luulemme päätyvämme alaspäin ryhmämme sosiaalisilla tikapuilla, koemme ikään kun eräänlaisen sähköiskun, joka aktivoi meidät suunnittelemaan toimia tilanteen palauttamiseksi vähintään samaksi mutta mielellään paremmaksikin kuin mikä se oli ennen kuin asemamme huonontui.

Tilanteesta riippuen kyse voi olla suorastaan fyysisestä reaktiosta. Erinäisiä hormoneja kuten adrenaliinia erittyy, pulssimme kiihtyy, kasvomme alkavat punoittaa. On ikään kuin valmistautuisimme fyysisesti taistelemaan paikastamme aivan kuten kaukaiset esi-isämme tekivät metsästäjä-keräilijäyhteisön jäsenenä. Ennen vanhaan kyseessä saattoi todella olla fyysinen taistelu, jolla ratkaistiin, kuka on kuka. Nykyisin fyysiseen taisteluun lähdetään enää humalapäissään tai kun ollaan muuten sekaisin. Nyky-yhteisön normit eivät enää salli täysin primitiivistä käytöstä, joten fyysiset tunteet salataan ja toimitaan huomaamatta siten, että oma menetetty asema saavutettaisiin taas. Jos sitä ei yrityksistä huolimatta saavuteta, voidaan vaihtaa viiteryhmää, johon itseä verrataan. Tällä tavalla itseä huijaamalla saadaan sisäinen tunnemyrsky vaimenemaan.

Mitä edellä mainittu kiihkon tunne käytännössä on? Missä asioissa ja miten se ilmenee?

Jokainen on varmaan kuullut sanat suuttuminen, viha, raivo, kosto, mustasukkaisuus ja kateus. Kaikki nämä sanat kuvaavat hieman eri tavalla edellä mainittua ilmiötä. Koemme suuttumiseksi nimetyn reaktion, kun huomaamme jonkun ohittaneen meidät jonossa. Voimme kokea vihaa ja raivoa, jos tilanne on ollut törkeä. Haluamme ehkä kostaa ja tällä tavoin palauttaa tilanteen ennalleen. Olemme kateellisia, jos työtoveri on saanut palkankorotuksen tai ylennyksen, jota me emme ole saaneet. Onhan suhteellinen asemamme työpaikalla tällöin heikentynyt.

Olemme mustasukkaisia, jos olemme kärsineet tappion parisuhdemarkkinoilla jollekin toiselle. Asemamme ryhmän sisällä on tällöin huonontunut ja vieläpä nöyryyttävällä tavalla huonontunut. Joku on kiilannut ohitsemme ja ottanut jotain, jonka olimme katsoneet kuuluvan itsellemme. Ja kun on kyse parisuhteesta, kyse on suoraan lisääntymisresurssista, joten mustasukkaisuus on luonnollisesti yksi vahvimmista primitiivisistä tunteistamme. Olemme todennäköisesti niiden kaukaisten esi-isiemme ja esiäitiemme jälkeläisiä, jotka tiukan paikan tullen tappoivat kilpakosijansa. Tai olemme niiden jälkeläisiä, jotka onnistuivat yrityksessään valloittaa toiselle varattu puoliso. Joka tapauksessa olemme voittajan jälkeläisiä - emme hävinneen.

Vuosimiljoonien ajan jatkunut taistelu lisääntymisen kannalta välttämättömistä resursseista ja siihen liittyvä taistelu paikasta ryhmän sisäisessä arvohierarkiassa on johtanut siihen, että nykyihmisissä on erittäin vahvana sisäinen halu säilyttää paikkansa ryhmässä ja parantaa sitä. Tämä näkyy käytännössä monilla eri tavoilla. Yksi ilmenemismuoto on se, että ihmiset kilpailevat kaikesta mahdollisesta mistä vain voi kilpailla. Tällaista ilmiötä ei olisi olemassa, ellei taustalla olisi ihmisten sisäistä viettiä, joka saa heidät pyrkimään vähintään tasatilanteeseen, mutta varmuuden vuoksi myös muiden edelle, jos se vain on mahdollista. Ihmisluonnossa on sisäsäinen mekanismi, joka saa häviämisen muille tuntumaan epämukavalta.

Palataan kysymykseen, millainen järjestelmä sopisi ihmisille parhaiten. Vastaus taitaa olla, että tällaista kysymystä ei kannata esittää. Järjestelmät muokkautuvat omien ”luonnonlakiensa” seurauksena sellaisiksi, mitä ne ovat. Kysymys paremmuudesta edellyttää jonkun valitsemia kriteereitä, kuten kenen kannalta parempi, tai millä perusteella parempi.

Yksi asia on joka tapauksessa selvä. Olipa kyse alkukantaisesta metsästäjä-keräilijäryhmästä tai myöhempien aikojen kyläyhteisöstä tai nykyaikaisesta valtiosta, rajalliset resurssit pyrkivät kasautumaan niille, joilla on eniten taitoa, voimaa ja älyä niiden hankkimiseksi.

Jo ihmisten kaukaisten serkkujen, simpanssien, laumoissa on havaittavissa kahdenlaisia resursseja, jotka sanelevat yksilön paikan yhteisössä. Tärkein resurssi on fyysinen voima. Sen perusteella ratkaistaan, kuka käskee ja kuka tottelee.  

Me ihmiset kutsumme simpanssilaumojen kovanyrkkisintä lihaskimppua lauman johtajaksi, mutta nimitys kertoo ehkä enemmän meistä itsestämme kuin siitä, mitä simpanssit ”johtajastaan” ajattelevat. Nyrkit ja hampaat puhuvat omaa universaalia kieltään, ja kun tällä kielellä laaditaan säännöt, niitä on pakko totella, hyväksyipä asiantilan tai ei.

Pelkästään fyysinen voima ei kuitenkaan määrittele kaikkea, vaan toinen resurssi on taloudellinen. Simpanssilaumassa tämä resurssi on tosin hyvin alkeellinen, kun sitä verrataan ihmisten keskuudessa esiintyvään taloudelliseen valtaan ja kaikkeen, mitä sillä voi saavuttaa. Simpanssit eivät kerää omaisuutta, joten käsitettä ”rikkaus” ei ole olemassa. Simpansseilla voi kuitenkin olla tiedossa herkkuja, joiden sijaintia he eivät paljasta kaikille, vaan käyttävät tietoa edunsaantikeinona. Simpanssit metsästävät ryhmässä ja jakavat saaliin keskenään – ja tässä saaliin jaossa ”johtajan” suu ei yllättäen olekaan etuoikeutettu, jos hän ei ole ollut mukana saalistamassa. Näinkin alkeellisella tasolla osataan siis erottaa taloudellinen valta ja fyysinen valta toisistaan.

Fyysiseen voimaan perustuva poliittinen valta ja omistamiseen perustuva taloudellinen valta tasoittavat toisiaan. Sen enempää absoluuttista fyysistä valtaa kuin absoluuttista taloudellista valtaakaan ei juuri esiinny, koska toinen vallan lajeista häiritsee monopolin kehittymistä toisen vallan alueella. Pohjois-Korean tyyppisissä diktatuurivaltioissa tämä asia on oivallettu ja keskitetty sekä taloudellinen valta että fyysinen valta samoihin käsiin. Tässä ratkaisussa on se ongelma, että poliittisen vallan alaisuudessa toimiva tuotantosektori on tehoton, ja tästä johtuen kansakunnan taloudellinen tila jää vaatimattomaksi, mikä voi jossakin vaiheessa johtaa alamaisten tyytymättömyyteen ja järjestelmän kaatumiseen. Diktatuurikin tarvitsee toimivan talouden, joten yksityisen sektorin vaurastuminen ja siihen liittyvä taloudellinen eriarvoistuminen on käytännössä pakko sallia. Tämä on havaittu esimerkiksi Kiinassa.

Jos pelkästään rikkaus alkaa kasautua niin, että maassa on pieni upporikas eliitti ja suuri rutiköyhä massa, jälkimmäinen voi nousta kiihotettuna kapinaan ja ryöstää rikkailta heidän omaisuutensa ja valtansa. Näin on käynyt esimerkiksi kommunistisissa vallankumouksissa. Jos taas pelkästään fyysinen valta kasautuu vain muutaman ihmisen käsiin, nämä ihmiset jäävät riippuvaisiksi taloudellisen vallan omistajista, jotka voivat jonakin päivänä kerätä vaikutusvaltansa yhteen ja kaataa fyysiset hallitsijansa.  

Valtion poliittisen johdon pitää ottaa huomioon rikkaan omistavan luokan edut. Kun taloudellinen valta ja poliittinen valta toimivat symbioosissa kumpikin toistaan hyödyttäen, järjestelmä toimii vakaasti. Kansallissosialistien hallitsema Saksa ja fasistien hallitsema Italia ovat esimerkkejä. Tai oikeastaan mikä tahansa kapitalistinen valtio on esimerkki. Poliittiset vallanpitäjät joutuvat ottamaan huomioon suurteollisuuden ja omistavan luokan edut. Jonkunhan on maksettava kalliit vaalikampanjat. Räikeimmillään tämä näkyy Yhdysvalloissa.

Jos kerran ihmisissä aiheuttaa puolustusreaktion se, kun he kokevat asemansa yhteisössä vaarantuvan, miten he kestävät ne tilanteet, joissa he ovat vallankäyttäjiin lukeutuvien ihmisten vallankäytön ja alistamisen kohteita. Eivätkö nämä tilanteet aiheuta suuttumista ja kostonhalua? Eivätkö ne johda yleisemminkin haluun kaataa alistava järjestelmä?

Totta kai suuttumista ja kapinahenkeä esiintyy, mutta tähän ongelmaan on keksitty keinot jo silloin, kun maailman ensimmäisiä valtioita luotiin. Periaatteet ovat edelleenkin samat.

Raaka väkivalta on tietysti ensimmäiseksi mieleen tuleva yleispätevä keino valtion ylläpitämiseksi, ja sen mahdollisuus on edelleenkin kaiken poliittisen vallankäytön takana. Jos eivät puheet auta, aseet auttavat. Alistajien resurssit eivät kuitenkaan välttämättä riitä pelkkään pakkoon ja väkivaltaan perustuvan järjestelmän ylläpitämiseen, joten he tarvitsevat myös pehmeämpiä keinoja.

Kun mietitään, miten maailman ensimmäiset valtion tunnusmerkit täyttävät yhteenliittymät mahdollisesti aikoinaan syntyivät, nykyiset käsitykset asioiden tilasta ohjaavat väistämättä ajattelua. Ne ohjaavat siinä määrin, että on mm. esitetty teoria, jonka mukaan aikoinaan solmittiin eräänlainen ikuisiksi ajoiksi voimaan tullut ”yhteiskuntasopimus”, jonka nojalla pienestä eliitistä tuli johtajia ja suuresta ihmisten enemmistöstä tuli alaisia. Tällaiseen satuun voi uskoa kuka haluaa, mutta todennäköisemmältä näyttää, että sopimukset piirrettiin miekalla ja verellä, eikä niistä ollut vara kieltäytyä.

Vallankäyttöä on ollut aina, mutta valtion tavoin organisoiduksi se muuttui siinä vaiheessa, kun ihmiset alkoivat asettua pysyvästi paikalleen maata viljelemään, ja alkoi kertyä ruokavarastoja. Tässä vaiheessa tuli mahdolliseksi veron kerääminen, mikä on yksi valtion olemassaolon edellytys. Valtiohan elää ihmisten tuottamalla ylijäämällä, jota kerätään veroina ja ohjataan erilaisiin tarpeisiin.

Valtion alkumuoto on voinut olla ryöstelevä joukkue, joka on kerännyt saaliin kyläänsä, mistä on vähitellen muodostunut tulevan kaupunkivaltion keskus. Jotta saalista kertyisi tulevaisuudessakin, ryöstetyt maanviljelijät on jätetty henkiin. Kapinahalujen kitkemiseksi ja alistettujen sitomiseksi alistajiinsa heiltä on ehkä otettu poikia ryöstelijäjoukon sotajoukkoon liitettäväksi. Sotajoukkoa on tarvittu paitsi alistettujen ihmisten kurissa pitämiseen myös kilpailevien sotajoukkojen torjumiseen. Armeija on aina ollut yksi valtion peruselementeistä. Sen avulla on puolustauduttu ja valloitettu.

Valtiot ovat syntyneet kukin omalla tavallaan, ja koska nykyisin vallalla olevat periaatteet ohjaavat myös menneisyyden pohdintaa, edellä kuvattu oletus valtion syntytavasta ei todennäköisesti ole suosittu. Mieluummin ajatellaan, että paikallaan asuvat ihmiset perustivat valtion vapaaehtoisesti omassa keskuudessaan eräänlaiseksi yhteenliittymäksi ulkopuolelta tulevia uhkia vastaan sekä käsittelemään myös mahdollisia joukon omasta keskuudesta nousevia uhkatekijöitä, joita nykyisin kutsuttaisiin rikollisuudeksi.

Ovatpa valtion perustamisen yksityiskohdat olleet millaiset tahansa, pohjimmainen syy valtion syntymiselle on valtataistelu. Ulkopuoliset rosvoarmeijat ja yhteisön sisältä nousevat paikalliset rosvopäälliköt haluavat alistaa ihmisiä valtansa alle, ja tämä prosessi synnyttää valtiokehityksen, joka tekee tavallisista ihmisistä joko rosvoarmeijan tai rosvopäällikön johtaman valtion alamaisia tai tällaisten suojaksi perustetun oman valtion johtajien alamaisia. Valtataistelu johtaa automaattisesti valtiota muistuttavaan vallan keskittymiseen olkoon kyse sotaherrojen johtamista minivaltioista tai laajoja alueita hallitsevista imperiumeista tai jostakin näiden välillä. Valtioton olomuoto – anarkismi - merkitsee valtatyhjiötä, joka väistämättä ennemmin tai myöhemmin täyttyy vallankäyttäjillä, jolloin syntyy valtio.

Edellä mainittiin, että raaka väkivalta on yksi valtiota ylläpitävä voima, mutta olemassa muitakin. Mitä nämä muut ovat?

Historian valossa tärkein ”pehmeä” keino ihmisten pitämiseen poliittisille vallanpitäjille alamaisina on henkinen manipulointi uskonnon tai sitä muistuttavan opin avulla. Arkeologiset kaivaukset osoittavat, että uskonto on ollut kautta aikojen keskeinen tekijä valtioiden säilyttämisessä. Ikivanhojen kaupunkien raunioista löytyy sekä temppeli että maallisen vallanpitäjän palatsi. Vallanpitäjien rakennuttamissa palatseissa on patsaita ja taideteoksia, joissa on uskonnollista symboliikkaa. Uskonnollinen johto ja valtion johto ovat aina toimineet yhteistyössä toinen toistaan tukien. Uskonnollinen johto on julistanut vallanpitäjän pyhyyttä – mahdollisesti jumaluutta – ja kehottanut kansaa alistumaan vallanpitäjälle. Tästä kiitokseksi vallanpitäjät ovat suojelleet uskonnon edustajia ja sallineet heidän kerätä rikkauksia temppeleihinsä. Joissakin tapauksissa uskonto ja maallinen valta ovat olleet niin tiukasti sidoksissa toisiinsa, että ne ovat olleet oikeastaan yksi ja sama asia.

Kun perinteisten uskontojen rooli yhteiskunnissa on heikentynyt, poliittiset vallanpitäjät ovat tarvinneet uusia välineitä kansalaisten mielten hallintaan. Avuksi on kelvannut lähes mikä tahansa, mitä vain on ollut käytettävissä. Kaksi 1900-luvun aatetta, kommunismi ja sen vastavoimaksi noussut kansallissosialismi, olivat ideologioita, joissa oli mukana paljon uskonnollisiin arvoihin viittaavaa. Nämä aatteet olivat voimissaan aikana, jolloin tekniikka mahdollisti tehokkaan propagandan toteuttamisen, jollaisesta entisaikoina ei olisi osattu edes uneksia.

Propagandalla on aina ollut suuri merkitys. Jo Rooman valtakunnan aikaiset yleisötapahtumat ja taisteluiden kunniaksi rakennetut muistomerkit olivat omanlaistaan propagandaa. Muistomerkkeihin veistetyt kuvat taisteluista ja sotapäälliköistä kertoivat sanomaa valtakunnan menestyksestä ja pysyvyydestä. Kommunisteilla ja kansallissosialisteilla oli keinot viedä mieltenmuokkaus paljon pidemmälle. Uuden tekniikan avulla propaganda muuttui staattisesta dynaamiseksi.

Kun propaganda on tarpeeksi tehokasta ja alkaa muistuttaa aivopesua, sen taustalla ei tarvita enää kovin selkeää ideologiaa. Kansanliikkeitä on johdettu menestyksellisesti lähes pelkän tyhjänpäiväisen huuhaan pohjalta. Kun kulissit ovat tarpeeksi komeat, kansalaiset eivät huomaa, ettei niiden takana ole mitään.

Nyky-yhteiskunnissa vanhan uskonnon on suurelta osin korvannut holhoamis- ja turvallisuusperiaate, jossa turvallisuus on nostettu kaiken muun ohittavaksi johtavaksi aatteeksi, ja turvallisuuden takaajista on tehty uskonnollisia hahmoja muistuttavia supersankareita, joille kansalaisten kuuluu olla nöyriä alamaisia. Uuteen ideologiaan, jota voisi jo kutsua melkein uususkonnoksi, kuulu ajatus, että tavallisella kansalaisella ei ole kykyä eikä oikeutta päättää turvallisuuteen liittyvistä asioista eikä edes siitä, mitkä asiat ovat turvallisuuteen liittyviä. Tätä oikeutta ei ole edes omaa turvallisuutta koskevissa asioissa eikä siitä päättämisessä, mitkä asiat koskevat omaa turvallisuutta. Tällainen oppi on ihmisoikeuksien ja kansalaisten vapauden kannalta tuhoisa, koska sehän tarkoittaa, että turvallisuusviranomaisilla on lähes rajaton valta. Valtiot ovat muuttumassa vähitellen pienen väkivaltaeliitin johtamiksi turvallisuusdiktatuureiksi, joissa demokraattinen järjestelmä vaaleineen on enää hatara kulissi raa'an vallankäytön naamiona. Vaaleissa päätetään pehmeästä politiikasta kuten päivähoitopaikoista, ei kovasta politiikasta kuten kansalaisten vapaudesta ja ihmisoikeuksista.  

Olipa kyse taloudellisesta vallasta tai poliittisesta vallasta tai määrittelemättömästä vaikutusvallasta, sitä on rajallisesti. Ja koska ihmisten kyvyissä on eroja, rajalliset asiat pyrkivät päätymään harvojen käsiin. Taistelu vallasta ei lopu koskaan.

Poliittisesta vallasta taisteltaessa tavalliset kansalaiset ovat vain hyväksi käytettävä välikappale. Vaikka puhutaankin kansanvallasta, valta ei koskaan ole varsinaisesti tavallisilla kansalaisilla. He päättävät kollektiivisesti vain siitä, ketkä tekevät lakeja laatimalla päätökset siitä, missä asioissa varsinaiset vallankäyttäjät – eli pamppua heiluttavat poliisit - valtaa käyttävät.

Kansalaiset äänestävät vaaleissa ihmisiä päätöksentekijöiksi, ja vaalien jälkeen päätöksentekijät voivat oikeuttaa ratkaisunsa väittämällä niitä kansan tahdoksi. Jos vaaleilla ei saada aikaan tyydyttävää lopputulosta, kansalaiset voidaan organisoida kaduille mellakoimaan ja vaatimaan epäsuosittuja vallanpitäjiä luopumaan vallastaan. Jos mellakat johtavat siihen, mihin tähdätään, päätäntävalta päätyy niille, jotka organisoivat kansan liikkeelle. Käytännössä tilanne voi tosin olla niin kaoottinen, että suunnitelma epäonnistuu, ja vallan kaappaakin jokin odottamaton taho.

Vuosisatojen aikana valtaa on ollut keskittyneenä erilaisille tahoille yhteiskunnassa tilanteesta riippuen. Joskus suurin vaikutusvalta on ollut sotilailla, joskus rikkaalla yläluokalla, joskus kirkonmiehillä, joskus poliitikoilla. Kun ajat muuttuvat, entiset mahtitekijät menettävät kuin huomaamatta valtaansa, ja kilpailu vallasta siirtyy uusille alueille. Yhteiskunnassa on meneillään jatkuva taipumus vallan keskittymiseen ja sitä kautta jonkinlaisen diktatuurin syntymiseen.

Islamilaisissa maissa uskonto on kokenut renessanssin, ja uskonnollisia määräyksiä tuodaan maalliseen lainsäädäntöön. Ääritapauksissa, kuten Iranin islamilaisessa tasavallassa, korkeat uskonoppineet käyttävät suoraan merkittävää poliittista päätäntävaltaa. Maallistuneemmissa muslimienemmistöisissä maissa perinteiset poliitikot ovat kaapanneet uskonnon manttelin itselleen ja muuttuneet jossakin määrin uskonnon edustajiksi, koska kukapa poliitikko haluaisi antaa pappien päättää asioista, jos heidät vai pystytään pitämään sivussa pelkkinä arvojohtajina. Poliitikot ymmärtävät, että uskonto on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kautta historian maallinen valta on pyritty pitämään uskonnollisen vallan yläpuolella.

Kristinuskon menettäessä asemiaan ja merkitystään länsimaissa, sen korvaajaksi on tarvittu jotakin, koska poliittinen päätöksenteko vaatii jonkinlaisen korkeamman oikeutuksen ollakseen kansalaisten silmissä uskottava. Uskonnon tilalle on sovitettu tilanteesta riippuen milloin demokratian ja vapauden pyhiä arvoja, milloin jotakin muuta. Vapaus ja demokratia olivat tärkeitä arvoja aikoinaan, kun kansalaiset olivat kokeneet yksinvaltaisten hallitsijoiden julmuuksia ja taistelun itsenäisyydestä. Mahdollinen sota nosti vanhat arvot hetkeksi uudelleen kunniaan, mutta kun vuosikymmeniä kului, vapaussankareiden patsaat sammaloituivat, ja suurta aatetta muistettiin enää juhlapäivinä. Tarvittiin jotain uutta, joka olisi lähellä tavallisten ihmisten arkielämää.

Kun vanhat uhkatekijät – nälänhätä, sota, synti ja luonnonmullistukset – vähenivät tai opittiin hallitsemaan tai jätettiin omaan arvoonsa, tarvittiin uusia uhkatekijöitä, jotka oikeuttaisivat vallankäytön. Tarvittiin uusi vihollinen, joka antaisi oikeutuksen uudenlaiselle armeijalle ja uudenlaiselle voimankäytölle. Uusi vihollinen oli turvallisuuden vaarantuminen, ja uusi armeija oli poliisi. Uusi aate oli turvallisuus. Siitä tuli uskonnon korvaaja.

Koska turvallisuus on epämääräisempi käsite kuin uskonto, se vaatii enemmän propagandaa säilyttääkseen oikeutuksensa kansalaisten mielissä. Ja propagandaa turvallisuuden ja sitä puolustavan armeijan eli poliisin puolesta todellakin harjoitetaan.

On yleensä vaikea nähdä kokonaisuutta siitä ajasta, missä elää. Asiat näkee vasta jälkeen päin. Ei keskiajallakaan kuviteltu elettävän keskiaikaa. Liioittelematta voidaan kuitenkin sanoa, että koskaan ennen ihmiskunnan historiassa ei ole jonkin tietyn asian puolesta esitetty niin paljon propagandaa kuin nyt esitetään poliisin puolesta. Poliisista on tehty yhteiskunnan keskipiste – uusi jumala.

Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa etsiä. Riittää, kun avaa television. Kanavilta vyöryy mitä erilaisempaa ”tosi-TV” -ohjelmaa, jonka sankarina seikkailee poliisi. Lisäksi on sarjafilmejä ja elokuvia, joiden pääosassa on kuvitteellinen poliisi. Varsinainen aihe alkaa olla kaluttu jo niin loppuun, että muutamissa ohjelmissa esitetään myös poliisia muistuttavien ja osittaisia poliisivaltuuksia käyttävien tullimiesten ja rajavartijoiden toimintaa. Propagandassa oleellista on se, että väkivallan ja pakkokeinojen käyttöön oikeutettu viranomainen – mitä hänen haalarissaan lukeekin - esitetään myönteisessä valossa eräänlaisena supersankarina.

Siinä missä armeija lymyilee kasarmeillaan valmiina torjumaan ulkoisen vihollisen, poliisi on aktiivisena kentällä torjumassa sisäistä vihollista. Poliisi on sotilas, joka taistelee omaa kansaansa vastaan. Jotta kansa hyväksyisi alistamisen ja simputtamisen, minkä kohteeksi se joutuu, tarvitaan propagandaa. Sen on oltava niin päälle käypää ja taukoamatonta, että kansalaisille ei jää aikaa ajattelemiseen. Ja tällaista nykyinen televisiokanavilta tulviva aivopesun muotoja saanut propaganda on.

Poliisi oli alun perin vartiokoira, joka hallitsee nyt koko taloa. Miten näin on päässyt käymään?

Monet ovat aikojen kuluessa esittäneet kysymyksen, millainen yhteiskuntajärjestelmä olisi ihmisten kannalta paras. Vastauksia on esitetty, ja erilaisia järjestelmiä on myös kokeiltu. Parhaan mahdollisen järjestelmän etsiminen ei ole tällä hetkellä muodissa. Länsimaista demokratiaakin perustellaan lähinnä sillä, että se on vähiten huono.

Koska ihmisten ei ole luontaisesti helppo alistua vieraiden komenneltavaksi, hyvän järjestelmän kuuluisi olla sellainen, että siinä ei joudu alistumaan vieraiden ihmisten komenneltavaksi. Tällainen tasa-arvoon perustuva järjestelmä olisi mahdollisimman vähän huono mahdollisimman monen kannalta. Tähän asiantilaan – jota valistuksen aikana pidettiin jonkinlaisena ihanteena - ei tulla kuitenkaan koskaan pääsemään. Ne, joilla olisi valta muuttaa järjestelmää, eivät sitä tee, koska silloin he joutuisivat luopumaan myös oman vallastaan, mikä merkitsisi sosiaalihierarkian tikapuilla alaspäin siirtymistä.

Muiden komentelu kiinnostaa monia, koska onhan se tavallaan varmistus siitä, että ei itse joudu komenneltavaksi – tai lohdutuspalkinto siitä, että joutuu. Nykyisen järjestelmän on luonut ja sitä ylläpitää se vähemmistö ihmistä, joka on päässyt muita hallitsevaan asemaan. Nämä ihmiset ovat ainoita, jotka voisivat muuttaa järjestelmän sellaiseksi, että alistamista ei tapahdu. He eivät kuitenkaan muuta, koska tällöin he menettäisivät oman erikoisasemansa ja heidän statuksensa yhteisön valtahierarkiassa laskisi. Ja nimenomaan tämän asian estäminen on yksi ihmisten keskeisistä perusvieteistä.

Tavallisia ihmisiä ei luontaisesti huvita olla alistettuna, kun taas järjestelmästä päättäviä alistajia huvittaa toimiminen alistajan roolissa. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyinen eriarvoisuuteen perustuva järjestelmä – millainen se muuten onkin - ei tule koskaan muuttumaan tasa-arvoiseksi. Kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Se, ketkä kulloinkin käyttävät korkeinta valtaa, vaihtelee aikojen kuluessa. Alistut pidetään ”tyytyväisenä” asemaansa aivopesun ja viime kädessä väkivallan avulla.

Vallanpitäjillä on monia valtteja puolellaan. He voivat hyödyntää ihmisten luontaista turvallisuuden kaipuuta esiintymällä ”isähahmoina”, joihin luotetaan ja joita kunnioitetaan. He voivat hyödyntää ihmisten luontaista ”idolinpalvontaa” ottamalla karismaattisen idolin paikan, jos heistä on siihen. Idolit, kuten erilaisten supersankarit, rikkovat maallisia rajoituksia, joten rajoitusten ikeen alla elävien ihmisten on helppo samaistua heihin ja pitää heitä esikuvinaan. Vaikka tyranni alistaisi kansaansa, häntä palvotaan, jos hän alistaa oman kansansa nimissä toisia kansoja vieläkin ankarammin. Ihmiset janoavat menestystä. Jos se estetään henkilökohtaisella tasolla, menestyksen korviketta haetaan kollektiivisella tasolla. Diktaattorit tietävät tämän ja osaavat käyttää kansan tunnetilaa hyväkseen.