Elämme jatkuvan kilpailun keskellä. Maailma on säälimätön. Ellet menesty, menehdyt. Koska elämässä on voittajia ja häviäjiä, resurssit pyrkivät kasaantumaan muutamille harvoille. Pieni vähemmistö päätyy miljonääreiksi ja suuri massa keskituloisiksi ja köyhiksi. Pieni vähemmistö saa itselleen poliittisen vallan, ja suuren enemmistön rooliksi jää totella. Pieni vähemmistö pääsee julkisuuteen, ja suuri enemmistö seuraa sitä tiedotusvälineistä.
Emme välttämättä huomaa kilpailua, koska se on jokapäiväistä. Kuitenkin kilpailemme aivan pienissäkin asioissa. Mietimme aamulla mitä panisimme päällemme, jotta vaatetuksemme osoittaisi meidän kuuluvan siihen yhteiskuntaluokkaan tai viiteryhmään johon katsomme kuuluvamme. Esiintyminen edes tilapäisesti omaa yhteiskuntaluokkaa alemman luokan asussa, esimerkiksi likaisissa pultsarin vaatteissa, tuntuisi epämiellyttävältä, koska muut luulisivat, että olemme huonompia kuin olemme. Jo pelkkä ajatus putoamisesta yhteiskunnan herrahississä alaspäin tuntuu monista pelottavalta, vaikka Suomessa onkin hyvä perusturva.
Mitä tämä lässytys on, ja miten se liittyy otsikkoon?
Se liittyy siten, että halusin tuolla pohjustuksella osoittaa, että yhteiskunnan sisällä on käynnissä jatkuva valtataistelu, jonka tuloksena syntyy pieniä johdossa olevia vähemmistöjä. Luonnollinen kehitys on siis koko ajan viemässä yhteiskuntaa kohti tilaa, jossa valta ja varallisuus on keskittynyt harvoille. Jos resurssien keskittyminen harvojen käsiin estetään jollakin alueella, keskittyminen ei lopu vaan sitä alkaa esiintyä entistä enemmän jollakin muulla alueella. Kilpailu etsii aina väylänsä.
Kuten historiasta tiedetään, kirkko oli 1800-luvulla ja ennen sitä mahtava tekijä yhteiskunnassa. Se vastasi ainakin jossakin määrin koulutuksesta ja köyhille annettavasta avusta. Olivatpa jopa lääkärin tehtävät yhdistetty kirkon toimintoihin. Papit olivat mahtavia merkkimiehiä komeissa pappiloissaan. Kirkon mahti perustui siihen, että se vastasi ihmisten hengellisestä turvallisuudesta, jonka takaamiseksi sillä oli valta määritellä moraalinormeja eli päättää siitä, mikä on kiellettyä ja mikä on sallittua. Lainsäätäjä joutui noudattamaan kirkon tahtoa säätäessään lakeja. Aviorikos ja homous ja eräät muut asiat olivat lailla kiellettyjä, koska ne olivat uskonnon vastaisia.
2000-luvulla kirkon merkitys ei ole länsimaissa enää kuin haamu entisestään. Pappien virat eivät enää merkitse samanlaista valtaa ja vaurautta kuin ennen. Uusista papeista suurin osa on naisia. Todennäköisesti pappien palkkakin tulee jäämään vähitellen jälkeen yleisestä kehityksestä. Kirkko on menettänyt paikkansa yhteiskunnan moraalinvartijana. Homous ei ole enää kiellettyä, ja aviorikos... hah, avoliitossahan nykyisin eletään.
Kuka kirkon vallan on saanut? Missä määritellään nykyisessä moniarvoisessa yhteiskunnassa, mikä on oikein ja mikä väärin? Ja mikä on kriteeri tälle määrittelylle - ennenhän se oli Jumalan tahto ja taivaaseen pääsy?
Uusi kriteeri on turvallisuus. Se on yhtä ehdoton kuin kirkon aikainen Jumalan sana. Ihmiset voivat ja saavat olla eri mieltä lähes mistä tahansa, ja asioista voidaan päättää yhdessä demokraattisesti. Mutta ei turvallisuudesta. Siitä päättäminen on turvallisuusviranomaisten yksinoikeus. Turvallisuus on kuin taikasana joka mitätöi kaikki vapaudet ja ihmisoikeudet ja demokratian. Uskonnon pohjalle rakennetut yhteiskunnat ovat sadassa vuodessa muuttuneet turvallisuuden varaan rakennetuiksi yhteiskunniksi. Turvallisuudesta on tullut uusi uskonto.
Vaikka demokratian kulissit ovat yhä pystyssä, yhteiskunnan sisäinen kehitys on menossa kovaa vauhtia diktatuurin suuntaan. Lainsäätäjät säätävät aina vain uusia pakkoja ja kieltoja muka meidän turvallisuutemme vuoksi, vaikka useimmilla näillä kielloilla ei ole käytännössä mitään merkitystä turvallisuudelle. Kielloista aiheutuu pelkästään se, että elämme pelon yhteiskunnassa, jossa valvontakamerat seuraavat jokaista liikettämme, ja olemme jatkuvassa vaarassa joutua viranomaisten rankaisutoimien uhriksi - emme siksi, että olisimme tehneet jotain pahaa vaan siksi, että alkaa olla inhimillisesti mahdotonta hallita tuhansien kieltojen järjestelmää. Ihmiset eivät yksinkertaisesti enää tiedä, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Ja vaikka he tietäisivätkin, pikkutarkkoja ja kohtuuttomia määräyksiä ei jakseta eikä muisteta noudattaa. Ihmiset elävät jatkuvassa rikoksen tilassa - aivan kuin kirkon vallan aikaan ihmiset elivät jatkuvassa synnin tunnossa - ja toivovat, että rangaistusta ei tule tänään.
Meidät on aivopesty hyväksymään ympärillemme rakennettava turvallisuusdiktatuuri. Emme huomaa sitä. Kauhistelemme kertomuksia siitä, kuinka Iranissa uskonnollinen poliisi mittaa naisten hameenhelmoja ja huivien peittävyyksiä ja sakottaa, jos asusteiden alta näkyy liikaa peittämätöntä ihoa tai hiuksia. Tällainen uskonnollinen kuri tuntuu vastenmieliseltä ihmisoikeuksien loukkaamiselta. Samaan aikaan suomalainen poliisi kirjoittelee sakkoja jostakin tyhjänpäiväisistä "turvallisuusrikoksista" kuten veneen jauhesammuttimen tarkastusleiman yli vuotta vanhemmasta päivämäärästä tai muusta tämän tyyppisestä, jonka ei tiedetä koskaan vaarantaneen kenenkään turvallisuutta. Tällaista ihmisten turvallisuussimputusta me pidämme täysin hyväksyttävänä.
Kun Iranin parlamentissa joku kiihkouskonnollinen mullah ehdottaa tiukennuksia naisten pukeutumiskoodiin ja vaatii lisää moraalipoliiseja kaduille, me kauhistelemme, kuinka Iran on menossa yhä syvemmälle kohti pimeää keskiaikaa. Samaan aikaan oma kansanedustajamme Kimmo Kiljunen ehdottaa eduskunnassa, että naskalit pitäisi määrätä pakollisiksi kaikille jäällä liikkujille - siis myös keskitalvella metrin paksuisella jäällä hiihtäville tai autolla ajaville. Eikä kukaan huomaa tässä ehdotuksessa mitään ihmeellistä. Lakiehdotuksen hulluutta ei huomata sen vuoksi, että meidät on aivopesty oman turvallisuususkontomme kannattajiksi aivan yhtä ehdottomasti kuin Iranin islamilaiset on aivopesty oman uskontonsa kannattajiksi.
Naskalia ei saa vastustaa. Allahia ei saa vastustaa.
