Onko demokratia ohimenevä ilmiö?

On olemassa pehmeää valtaa, kovaa valtaa ja omistamiseen liittyvää puolikovaa valtaa. Pehmeä valta perustuu palkitsemiseen, ja kova valta perustuu rankaisemiseen. Omistamiseen perustuva valta perustuu siihen, että ulkopuolinen yhteisö tunnustaa omistamisen ja sen mukanaan tuoman yksinoikeuden hallita ja päättää omaisuudesta. 

Olipa kyse mistä vallan lajista tahansa, se on rajallinen ja tavoiteltu asia. Koska ihmisten kyvyissä on eroa, valta ja mikä tahansa muukin tavoiteltu rajallinen hyödyke pyrkii kasautumaan kyvykkäimpien käsiin. 

Taloudellinen valta ja poliittinen kulkevat usein käsi kädessä ja ovat symbioosissa keskenään. 

Valistuksen aikana esille nousseet vapauden, veljeyden, tasa-arvon ja demokratian aatteet loivat uudenlaisen mahdollisuuden tavoitella poliittista valtaa. Perinteisesti poliittista valtataistelua oli käyty pienen piirin kesken. Valtaan oli päästy  juonittelemalla sekä liittoutumalla taloudellisen, uskonnollisen ja sotilaallisen eliitin kanssa. 

Suosiota saaneet vapauden ja demokratian aatteet mahdollistivat sen, että myös perinteisen eliitin ulkopuolelta oli mahdollista tavoitella valta-asemia. Tarvitsi vain agitoida ihmismassat poliittisen liikkeen - esimerkiksi sosialismin - kannattajiksi ja sen jälkeen hankkia valta-asema demokraattisesti joukkovoiman avulla sulkematta kuitenkaan pois joltakin eliitin osa-alueelta mahdollisesti saatavaa apua. Politiikassahan kaikki kelpaa, ja vain päämäärä eli halu valtaan ratkaisee. Uudenlaiset mahdollisuudet luonnollisesti kiinnostivat häikäilemättömiä vallantavoittelijoita, joiden aikaisemmin oli ollut vaikea menestyä kilpailussa vallasta. Demokratialla, vapaudella ja muilla juhlapuheissa mainituilla asioilla oli näille vallantavoittelijoille luonnollisesti pelkkä välinearvo. 

Taloudellinen valta ja poliittinen valta ja kaikki muukin valta yhteiskunnassa kerääntyy erilaisille vähemmistöille. Nämä vähemmistöt kontrolloivat kaikkea, ja niillä yksin on mahdollisuus edistää tasa-arvoa yhteiskunnassa. Vähemmistöt eivät luonnollisestikaan sitä tee, koska silloinhan ne joutuisivat luopumaan vaivalla saavuttamistaan asemista. Tästä johtuu, että tasa-arvo ei tule koskaan toteutumaan. Päinvastoin eriarvoisuus pyrkii lisääntymään. Valtiot pyrkivät kehittymään kohti diktatuuria ja kohti yhä suurempaa taloudellista eriarvoistumista. 

Oliko länsimainen demokratia ollut vain ohimenevä muotivirtaus, jonka jälkeen ollaan palaamassa autoritäärisiin järjestelmiin ja ulkopoliittisten kiistojen ratkaisemiseen asein? Millä keinoin demokratia voisi puolustaa oikeutustaan, jos ihmisiä ei kiinnosta politiikka, ja jos autoritääriset järjestelmät tuottavat ihmisten mielestä riittävästi taloudellista hyvinvointia kuten Kiinassa? Ovatko demokraattiset järjestelmät itsessään väljähtyneitä ja reformin tarpeessa? Onko yleensä mahdollista istuttaa ”länsimaista” demokratiaa itään? Voiko muslimimaailma koskaan olla aidosti demokraattinen ja moniarvoinen?

Helsingin Sanomissa julkaistiin 30.9.2014 Raimo Sailaksen kolumni ”Maailmanpolitiikassa puhaltavat kylmät tuulet”, jossa hän kirjoittaa, että ennustettu länsimaisen liberaalin demokratian voittokulku ei ole toteutunut, vaan päinvastoin demokraattinen yhteiskuntamalli on joutunut puolustuskannalle ja kärsinyt yllättäviäkin tappiota. 

Sailas mainitsee joitakin esimerkkejä. Kiinan autoritäärinen järjestelmä ei ole osoittanut demokratisoitumisen merkkejä, ja Venäjälläkin kehitys on kääntynyt autoritäärisempään suuntaan. Saddam Husseinin kukistumisesta ei seurannut demokratian ja vapauden voittokulkua vaan maa on ajautunut kaaokseen. Arabikevät ei myöskään tuonut toivottua demokratiaa vaan terroritekoja ja raakojen muslimijoukkioiden aseman vahvistumisen. Eu:n sisälläkin on alkanut ilmetä merkkejä autoritäärisen ajattelun noususta. Ääriliikkeet vahvistuivat EU-vaaleissa, ja Unkari on irtisanoutunut EU:n perusarvoista. ”Autoritääriset, diktatoriset ja nationalistiset virtaukset ovat vahvistuneet”, Sailas kirjoittaa. Kolumninsa lopussa hän muistuttaa brittihistorioitsija Niall Fergusonin kirjoituksesta, jossa hän vertasi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneitä olosuhteita nykytilanteeseen, jossa Ukrainan kriisi voi kärjistyä laajaksi onnettomuudeksi.

Sopiiko ihmisluonteeseen parhaiten Kiinan kaltainen yhden puolueen luutunut diktatuuri, jossa ei ole vapaita vaaleja, ja jossa on upporikkaita ja rutiköyhiä. Jääkö pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ohimeneväksi ilmiöksi, joka perustui otollisen tilanteen luomiin ylisuuriin voittoihin maailmanlaajuisessa taloudellisessa kilpailussa. Verrataanko hyvinvointiyhteiskuntaa tulevaisuudessa pörssikuplaan, joka puhkesi, kun olot normalisoituivat. 

Onko enemmistön tyrannialle vaihtoehtoja?

Valtaa voidaan käyttää palkitsemalla ja rankaisemalla. Demokratia liittyy vallan käyttämiseen. Koska on olemassa monenlaista valtaa, on olemassa myös monenlaista demokratiaa.

Jo ihmisten karvapeitteiset esi-isät aikoinaan pyrkivät saavuttamaan tavoitteitaan vaikuttamalla muihin. Tarjottiin kaverille metsästä löydetty herkkupala ja saatiin kaveri tekemään jokin vastapalvelus. ”Saat tämän omenan kun rapsutat kirppuja turkistani.” Lihakset olivat myös kova sana noihin aikoihin. Lihasvoimaa toi vaikutusvaltaa. Hakattiin heikompi lauman jäsen ja alistettiin hänet palvelijaksi. ”Rapsutahan turkkiani ellet halua uutta selkäsaunaa.” Taitavat yksilöt pelasivat näitä molempia pelejä. Tilanteen mukaan välillä palkittiin ja välillä uhattiin, joskus samaan aikaan.

Ajat ovat muuttuneet, mutta tavat ovat säilyneet. Nyt toimitaan vain hienovaraisemmin. Miljonääri Björn Wahlros ei tarjoa hunajakuorrutettua omenaa alaiselleen, joka leikkaa hänen kartanonsa nurmikot. Hän tarjoaa rahaa. Saat tämän, kun teet tätä, on pelin sääntö niin kuin se on aina ollut. Ja jollet tee, voi käydä huonosti. 

Kun nykyisin käytetään rankaisevaa valtaa, nyrkkeihin ja hampaisiin ei yleensä tarvitse turvautua niin kuin kaukaiset esi-isämme joutuivat turvautumaan. Pelkkä uhkaaminen yleensä riittää, kunhan se tehdään tarpeeksi vakuuttavasti. Väkivalta on likaista puuhaa, ja siitä voi itsekin saada osansa. Niinpä likainen ja vaarallinen työ on ulkoistettu poliiseille. Ellemme tottele, mitä korkeampi vallankäyttäjä on määrännyt meidät tekemään, joudumme tekemisiin poliisin kanssa. Saamme itse päättää, konkretisoituuko väkivallan uhka, vai pysyykö pamppu kotelossa. Itsensä hakkauttaminen ei ole kivaa, joten poliisin edessä nöyristellään ja otetaan vastaan rangaistus, mikä se milloinkin on. 

Jos demokratiaa harjoitetaan yksityisesti, päätettävänä on yleensä taloudellisia tai käytännön asioita. Taloyhtiössä päätetään demokraattisesti, tehdäänkö putkiremontti vai ei. Purjehdusseurassa päätetään demokraattisesti, minne seuraavan kesän regatta suuntautuu. Ne lähtevät, joita päätös miellyttää. Ne jäävät rannalle, joita se ei miellytä. Ketään ei tässä vaiheessa uhata väkivallalla. Onhan kyse vain rahasta ja vapaa-ajasta. Väkivalta alkaa häämöttää horisontissa vasta siinä vaiheessa, jos joku ei halua osallistua rahoineen demokraattisen päätöksen toteuttamiseen eikä myöskään suostu jäämään rannalle. Taloyhtiö tilaa häädön maksuhaluttomalle osakkaalleen. Jos osakas ei suostu lähtemään, paikalle tulevat poliisit. Jos hän tekee vielä silloinkin vastarintaa, poliisit käyttävät tilanteen vaatimia voimatoimia, ja tällöin ollaankin jo selkeästi väkivaltaan perustuvan vallankäytön alueella. Tai oikeastaan sen alueella on oltu alusta lähtien – häämöttäähän tien päässä väkivalta, ellei vallankäytön kohde muuten tajua tehdä oikeita johtopäätöksiä. 

Palkitsemiseen ja rankaisemiseen perustuva valta limittyvät toinen toisiinsa. Jos palkitseminen ei auta, kokeillaan rankaisemista, mikäli sen toteuttamiseen on juridisia ja taloudellisia resursseja. Jos ei ole, sitten ei auta mikään – paitsi ehkä oman käden oikeus tai huijaaminen ja uskottelu.

Se demokratia, josta puhumme eduskuntavaalien yhteydessä, perustuu täysin väkivaltaan ja pakkoon. Valtiollisen vallan luonne on tällainen. Äänestyskopissa kansalainen osallistuu kokoukseen, jossa valitaan ne ihmiset, jotka tekevät käytännön ratkaisuja siitä, missä asioissa ja missä olosuhteissa palkattu väkivaltainen joukkio saa rangaista ja kurittaa kansalaisia. 

Kuvitellaan, että Kuri ja Järjestys -puolueen ehdokas, rikoskomisario Isku Pampukainen, esittää vaalimainoksissaan liikennekurin kiristämistä. Hän on sitä mieltä, että ilman kypärää ajavien polkupyöräilijöiden paapominen saa vihdoin loppua. Heitä on rangaistava, koska jos lain rikkomisesta ei seuraa sanktiota, laki menettää uskottavuutensa. Pampukainen vaatii samasta syystä myös ilman heijastinta kävelevien jalankulkijoiden sakottamista, koska järkipuhe ei ole heihin auttanut. 

Turvallisuudestaan huolestunut rouva Arka Pelkonen äänestää Pampukaista. Samoin tekevät monet muut kuria ja järjestystä kaipaavat. Kuri ja Järjestys -puolue saa suurvoiton, ja Isku Pampukainen valitaan eduskuntaan. Uudet tuulet alkavat puhaltaa lainsäädännössä. Poliisi saa lisää resursseja ja valtaoikeuksia. Niitähän se on vuosikaudet mankunut. Kypäräpakko ja heijastinpakko astuvat voimaan koko ankaruudessaan, kun ne tähän asti ovat olleet pelkkiä suosituksia. Poliisi sakottaa pyöräilijää, joka ei ole viitsinyt panna kypärää päähänsä polkiessaan tien yli naapuriin. Ilman heijastinta kulkeva jalankulkija pakenee metsään nähdessään poliisiauton, mutta koirapartio saa hänet kiinni puolen kilometrin päässä. Uusi järjestys on tullut voimaan valtakunnassa. Lakia ei voi paeta. 

Sakottaminen kypärän puuttumisesta ja heijastimen puuttumisesta on väkivallan uhkaan pohjautuvaa pakkovaltaa, joka perustuu pelkästään siihen, että joidenkin mielestä tällaista pakkovaltaa pitää käyttää. Kuri ja Järjestys -puolueelle äänensä antanut rouva Arka Pelkonen on osallisena tähän väkivaltaiseen pakottamiseen. Hän on rikoskumppani. 

Jos vainoamisesta ja sakottamisesta tuskastunut pyöräilijä Armo Vapaamieli polttaa pinnansa ja käy sytyttämässä Kuri ja Järjestys -puolueen kannattajaksi tietämänsä Arka Pelkosen roska-astian, hänet tuomitaan tuhopoltosta ja vahingonteosta ja ehkä terrorismistakin, jos teon motiivi tulee ilmi. Lievän tuomion toivossa hän esittää oikeudessa nöyrää ja katuvaista, mutta sisimmässään hän ei pidä itseään sen pahempana ihmisenä kuin on rouva Arka Pelkonen, joka on äänestämällä valtuuttanut poliisit kiusaamaan häntä?

Jos demokratia toteuttaa kansalaisten enemmistön tahdon, suoraan tai epäsuorasti vaalien ja edustajien kautta, onko se silloin pelkkää enemmistön pakkovaltaa vähemmistöä kohtaan? Voidaanko sitä sanoa enemmistön tyranniaksi? Tätä kysymystä on pohdittu paljon. 

Arvioidessaan Björn Wahlrosin kirjaa ”Markkinat ja demokratia - Loppu enemmistön tyrannialle” Olli Makkonen tiivistää mielestäni hyvin nykyaikaisen demokratian ongelman: 

”Demokraattinen päätöksenteko voi ulottua asioihin, joihin sen ei pitäisi koskea. Se voi tunkeutua ihmisten yksityiselämään ja alkaa säätelemään asioita, jotka pitäisi jättää jokaisen yksilön omaan harkintaan.”

Tästä on juuri kyse, kun puhutaan enemmistön tyranniasta. Nykyisin on vallalla käsitys, että enemmistöllä on rajoittamaton oikeus oikeuttaa vallankäyttäjät rajoittamattomasti kontrolloimaan ja rankaisemaan kansalaisia. Mikään yleisesti tunnustettu moraalinen periaate ei aseta ehdotonta rajaa sille, mitä vallankäyttäjät ovat oikeutettuja tekemään. Riittää, kunhan he propagandan avulla huijaamalla onnistuvat hankkimaan äänestäjien enemmistön hyväksynnän toimenpiteilleen. Hyväksynnän ei tarvitse olla tapauskohtainen. Yleinen hyväksyntä riittää. Äänestäjät antavat vaaleissa ehdokkailleen vapaan valtakirjan tehdä mitä tahansa. Sen jälkeen kaikki, mitä edustaja tekee, on olevinaan kansan tahdon mukaista. Vai tahtoivatkohan äänestäjät todella kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen toteuttavan kansan tahtoa remuamalla kännipäissään moottoripyöräjengin kerhotiloissa...

http://ollimakkonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/107206-bj%C3%B6rn-wahlroos-ja-enemmist%C3%B6n-tyrannia

Enemmistön tyrannian ongelma tunnustetaan. Sen torjumisesta on esitetty erilaisia näkemyksiä. Jotkut panevat toivonsa ihmisoikeuksiin. Jotkut ovat sitä mieltä, että presidentti-instituutio erillisenä vallankäyttäjänä pitää kansanedustajat tolkullisina. Näinköhän. 

Yhä syvemmälle kansalaisten yksityiselämään tunkeutuva lainsäädäntö tympäisee siinä määrin, että olen jo pitkään tuntenut sympatiaa anarkismia ja anarkisteja kohtaa. Tähtääväthän anarkistit valtion lakkauttamiseen, olkoonkin, että tavoite on utopistinen. Vaikka valtio onnistuttaisiinkin lakkauttamaan, sen tilalle syntyy ennen pitkää uusi. 

Onko olemassa muita vaihtoehtoja kuin nykyisen kaltainen valtio ja anarkistien kaavailema valtiottomuus? Mielestäni on, ainakin teoriassa. Kolmas vaihtoehto olisi tasa-arvoon perustuva demokratia. Se olisi vaihtoehto nykyiselle vahvemman valtaan perustuvalle demokratialle. Kyseessä olisi eräänlainen anarkismin ja valtion yhdistäminen eli anarkistinen valtio, niin mahdoton kuin pelkkä tällainen käsite jo on. Valitettavasti ainoat, jotka voisivat sen toteuttaa, ovat nykyiset vallanpitäjät. Eivätkä he ole pyrkineet valtaan poistaakseen itseltään vallan. 

Nykyisen valtion tehtävä on ylläpitää poliittista eriarvoisuutta eli sitä, että jotkut käskevät, ja muut tottelevat. Se, millä tavalla – vaaleilla vai ilman vaaleja - käskijät nousevat käyttämään valtaa, ei muuta perusasetelmaa. Järjestelmä on joka tapauksessa sellainen, että jotkut käskevät, ja muut tottelevat – tai käy huonosti.

Tasa-arvoon perustuvan demokratian perusajatus olisi se, että kaikki ihmiset katsottaisiin poliittisesti samanarvoisiksi. Kuten anarkismissa, järjestelmässä ei olisi käskijöitä ja käskettäviä. Kenelläkään – toimipa hän yksin tai yhdessä muiden kanssa – ei olisi oikeutta väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla pakottaa ketään sen enempää kuin kenellä tahansa muulla olisi oikeutta pakottaa häntä. Valta ja vapaus olisi jaettu absoluuttisesti tasan kansalaisten kesken. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että nykyinen lainsäädäntö pitäisi suurelta osin purkaa tasa-arvon vastaisena eli laittomana. Kansalaisten henkilökohtaista vapautta loukkaavia lakeja ei voisi olla olemassa. Lakien avulla säädeltäisiin ainoastaan sitä osaa ihmisten toiminnasta, mikä kohdistuu muihin. Heijastinpakkoa, kypäräpakkoa ja muita tämän tyyppisiä yksilönvapautta kaventavia pakkoja ei olisi. Murhaaminen, varastaminen, väkivalta ja muu tämän tyyppinen toisiin ihmisiin kohdistuva negatiivinen toiminta sen sijaan voitaisiin kieltää lailla, koska nämä teothan itsessään olisivat juuri sitä vallankäyttöä, jota tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei sallita. 

Yhteiskunta on monimutkainen, ja tiettyjä tilanteita varten edellä mainittua periaatetta pitäisi eri tavoilla soveltaa. Se on mahdollista. En nyt mene yksityiskohtiin, vaikka niitäkin olen miettinyt. 

Samanlaisen rajan, mitä edellä kaavailin – eli mitä asioita valtio on oikeutettu kieltämään kansalaisiltaan ja mitä ei - on määritellyt aikoinaan filosofi John Stuart Mill kirjassaan ”On Liberty”. 

” The only part of the conduct of any one, for which he is amenable to society, is that which concerns others. In the part which merely concerns himself, his independence is, of right, absolute. Over himself, over his own body and mind, the individual is sovereign.”

Nykyinen lainsäädäntö yksilönvapautta rajoittavine pakkoineen on Millin esittämän periaatteen vastainen joka käänteessä. Mill kirjoittaa, että ihmisen kuviteltu oma etu ei ole riittävä peruste käyttää pakkoa häntä kohtaan. 

”His own good, either physical or moral, is not a sufficient warrant. He cannot rightfully be compelled to do or forbear because it will be better for him to do so, because it will make him happier, because, in the opinions of others, to do so would be wise, or even right. These are good reasons for remonstrating with him, or reasoning with him, or persuading him, or entreating him, but not for compelling him, or visiting him with any evil in case he do otherwise.”

http://www.bartleby.com/130/1.html

Toistaiseksi ei ole vielä löytynyt kannattajia edellä esittämälleni ”kolmannelle vaihtoehdolle”. Jos heitä ilmestyisi, ehkä olisi syytä harkita asiaa edistävän puolueen perustamista. Puolue toimisi tasa-arvon, vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta diktatuureja vastaan. 

Epävapaa demokratia

Helsingin Sanomissa oli syyskuussa 2014 kirjoitus avioliittolain muutoksesta ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten oikeudesta periä isänsä. Lehdessä haastateltiin muutamia oikeustieteilijöitä, jotka arvostelivat uutta lakia. Seuraavassa on ote artikkelista: 

Perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi sukupuolen, iän tai alkuperän perusteella. Sama syrjintäkielto toistetaan lukuisissa ihmisoikeussopimuksissa, joihin Suomi on liittynyt. Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen painottaa, että perustuslain esitöissä ja varsinkin ihmisoikeussopimuksissa mainitaan nimenomaan aviollinen syntyperä kiellettynä erotteluperusteena.

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Entä sitten? Ovathan kuolemaantuomittu ja pyövelikin yhdenvertaisia lain edessä. Toisen heistä laki on määrännyt kuolemaan, ja toiselle laki on antanut oikeuden toimia kuoleman toimeenpanijana. 

Jos yhdenvertaisuutta oikeasti tavoitellaan, eikö itse lakien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät tee ihmisistä eriarvoisia. 

Samanarvoisuus – jos sellaisen kuvitellaan olevan olemassa – katoaa siinä silmänräpäyksessä, kun joku sanoo taikasanan ”turvallisuus”. 

Ovatko ihmiset yhdenvertaisia. Periaatteessa kyllä, mutta kun on kyse turvallisuudesta, yhdenvertaisuuden ei tarvitse toteutua. Onhan turvallisuus tärkein asia maailmassa. Ensin turvallisuus, sitten vasta yhdenvertaisuushöpinät. Määritteleehän vanha kunnon Maslowkin turvallisuuden yhdeksi keskeisistä tarpeista ennen kevyempiä ja vähemmän tärkeitä tarpeita, joihin yhdenvertaisuus ja muut sen kaltaiset kuuluvat. Jos turvallisuus vaarantuu, ihminen voi kuolla. Jos yhdenvertaisuus vaarantuu – kuka siitä on kiinnostunut. 

Koska turvallisuus on määritelty yhdeksi tärkeimmistä tarpeista, sitä ei voida antaa yksityisten ihmisten tai edes poliitikkojen päätettäväksi. Turvallisuudesta päättäminen on asiantuntijoiden ja korkeiden virkamiesten ja poliisien yksinoikeus. Ja heillä on myös yksinoikeus päättää, mitkä asiat ovat turvallisuusasioita. Nämä turvallisuutta koskevat yksinoikeudet merkitsevät sitä, että näennäisesti demokraattisen järjestelmän sisällä on diktatuuri, jonka ei tarvitse kuunnella kansalaisten mielipiteitä. Tiedotusvälineet toimivat diktatuurin propagandakanavina. Turvallisuuteen liittyviä asioita ei kyseenalaisteta. Media toistaa ne sanasta sanaan niin kuin turvallisuusviranomaiset ne sanelevat. 

Poliitikot eivät näistä asioista kovin paljon ja kovin yksityiskohtaisesti keskustele. Kansalaiset eivät näistä asioista välitä. Vaalikampanjoissa ei näistä asioista puhuta muuten kuin epämääräisellä yleisellä tasolla siten, että puolueet lupaavat ihmisille lisää turvallisuutta. He eivät lupaa sitä siksi, että kansallisten turvallisuus olisi uhattuna. He lupaavat sitä siksi, että turvallisuus on yksi perustarpeista, ja siitä puhuminen saa aikaan hyvänolon tunteen ja kokemisen, että kansalaisista huolehditaan. Kansalaisten keskuudessa lietsotaan pelkoa kertomalla kuvitteellisista uhkista ja valehtelemalla, että niistä ei nykymenolla riittävästi huolehdita. Kansalaisille sanotaan, että seuraavissa vaaleissa voit saada aikaan muutoksen, kun äänestät meitä. 

Intialais-amerikkalainen toimittaja-kolumnisti Fareed Rafiq Zakaria kirjoitti vuonna 1997 paljon huomiota saaneen artikkelin ”The Rise of Illiberal Democracy”, jossa hän esitti huolestuneisuutensa siitä, että epävapaat demokratiat lisääntyvät ja voivat hyvin eri puolilla maailmaa. Hän muistutti, että demokratia ei automaattisesti takaa vapautta, vaan demokratiaa voidaan päinvastoin käyttää vapauksien poistamiseen. Hän tiivisti liberalismin ajatuksen seuraavasti: 

”In almost all of its variants, constitutional liberalism argues that human beings have certain natural (or "inalienable") rights and that governments must accept a basic law, limiting its own powers, that secures them.”

Liberalismissa on kyse kansalaisten perustavaa laatua olevista oikeuksista, joita demokraattisten valtioiden tulisi suojella ja edistää – eikä mitätöidä, kuten laajasti on tapahtumassa. Erityisesti Fareed Zakarian pitkän kirjoituksen viimeisiä virkkeitä on lainattu paljon, koska niissä tiivistyy hyvin se, mistä hänen mielestään on kyse. 

”Eighty years ago, Woodrow Wilson took America into the twentieth century with a challenge, to make the world safe for democracy. As we approach the next century, our task is to make democracy safe for the world.”

http://www.foreignaffairs.com/articles/53577/fareed-zakaria/the-rise-of-illiberal-democracy