Vaaleja tulee ja vaaleja menee, muuttuuko mikään

Ihmiset elävät yhteisöjen jäseninä, mikä näkyy heidän käyttäytymisessään monella tavalla. 

Luonnonvalinta on suosinut yksilöitä, jotka ovat menestyneet parhaiten kilpailussa ravinnosta ja arvostuksesta ja puolisoista. Koska voittajat lisääntyvät tehokkaammin kuin häviäjät, ”kilpailulliset” geenit ovat vahvistuneet evoluutioprosessissa. Käytännössä tämä näkyy siten, että ihmisillä on luontainen taipumus verrata itseään muihin ja huolehtia siitä, että oma asema yhteisön sosiaalisessa hierarkiassa ei heikkene vaan mieluummin paranee. Sosiaalisen aseman todellinen tai kuviteltu heikkeneminen aiheuttaa voimakkaita spontaaneja tunteita, jotka voivat ilmetä kateutena, mustasukkaisuutena, kostonhaluna tai entistä määrätietoisempana pyrkimyksenä menestyä, voittaa ja saada valtaa. 

Ihminen kokee olonsa epämukavaksi, jos hän häviää kilpailussa jollekin toiselle tai joutuu jonkun toisen alistamaksi. Hän yrittää tasapainottaa tilanteen tavalla tai toisella. Jos alistaminen ja institutionaalista, eikä sille voi mitään, reagoiminen on erilaista. Koska epämukavaa asiantilaa ei voi muuttaa, muutetaan omaa suhtautumista niin, että asiantila ei enää tunnu epämukavalta. Siirrytään muualle, tai jos se ei ole mahdollista, yritetään sulkea asia pois mielestä. Tai tehdään täyskäännös ja hyväksytään tapahtunut ja aletaan kannattaa sitä. Siirrytään voittajien ja alistajien puolelle, jotta voidaan elää illuusiossa, että ei itse kuuluta alistettuihin. Tämä on tietysti itsepetosta, mutta se on niin tehokasta itsepetosta, ettei sitä mielletä sellaiseksi. Kuvitellaan, että aivan oikeasti ollaan sitä mieltä, että vallitseva asiantila on oikein. Tai ei sitä tarvitse edes kuvitella, koska itsesuggestio toimii automaatin tavoin ja syrjäyttää aikaisemman oikean todellisuuden. 

Edellä mainittu ilmiö näkyy valtiollisella tasolla siten, että alistamisen kohteeksi joutuvat kansalaiset hyväksyvät lyhyen alkushokin jälkeen kohtalonsa ja alkavat kannattaa omaa alistamistaan. Ulkoapäin katsottuna tässä ei ole mitään järkeä, mutta sisältä päin katsottuna se on loogista ja järkevää. Ihmiset uskovat järkkymättä, että he ovat aidosti sitä mieltä, mitä he ovat, ja että he ovat itse ajattelemalla päätyneet sille kannalle, millä he ovat. Ulkoapäin katsottuna heitä pidetään aivopestyinä, mutta he kiistävät tämän jyrkästi. 

Erilaiset totalitaristiset valtiot ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta. Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa oli paljon tavallisia kansalaisia koskevia rajoituksia. Ei saanut omistaa maata tai mitään muutakaan merkittävää. Ei saanut matkustaa vapaasti ulkomaille. Ei saanut palkata toista ihmistä. Ei saanut harjoittaa yritystoimintaa. Ei saanut sanoa vapaasti mitä ajatteli varsinkaan valtiosta ja politiikasta. Kieltoja valvottiin tiukasti, ja rangaistukset ”rikoksista”, joita muissa maissa ei katsottu rikoksiksi vaan normaaliksi elämäksi, olivat ankaria. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliiton ja muiden sosialistimaiden asukkaat pääosin kannattivat maidensa poliittista järjestelmää. 

Onko demokratia eli kansanvalta ratkaisu diktatuurimaille tyypilliseen alistamisen ja alistumisen ongelmaan?

Se voi olla ratkaisu, mutta ei välttämättä kovin hyvä ratkaisu. Demokraattisissakaan maissa ”kansa” ei pääse suoraan vaikuttamaan omaan alistamiseensa. Kansalaiset saavat äänestää, ketkä poliitikot pääsevät säätämään lakeja. Kansalaisilla ei ole kuitenkaan mitään sanomista virkamiesten toimintaan ja siihen, millaisia sääntöjä virkamiehet määräävät heidän noudatettavakseen. Vaaleilla valituilla poliitikoillakaan ei ole valtaa tehdä päätöksiä virkamiesten ohi, vaan vaikuttamisen on tapahduttava hitaasti lainsäädännön ja poliittisten prosessien kautta. Virkamiehet luonnollisesti pyrkivät kaikin tavoin vaikuttamaan näihin prosesseihin ja ohjaamaan lainsäädäntöä mieleiseensä suuntaan. 

Viranomaiset säätävät kansalaisten noudatettavaksi yhä yksityiskohtaisempia sääntöjä, joille kansalaiset eivät voi mitään. Pakotteet ovat osa institutionaalista alistamista, johon kansalaiset psykologisten luonnonlakin määrittelemällä tavalla tottuvat, ja jota osa heistä alkaa kannattaa. 

Kun vaalit lähestyvät, näistä asioista ei puhuta. Puolueiden asettamat kansanedustajaehdokkaat eivät lupaa kansalaisille lisää vapauksia. He eivät lupaa vähentää kansalaisten simputtamista. Sen sijaan puolueiden vaaliohjelmissa vedotaan häpeämättömästi kansalaisten perustarpeisiin kuten turvallisuuden tarpeeseen kertomatta yksityiskohtia siitä, mitä lupauksilla tarkoitetaan. 

Seuraavassa on muutamia esimerkkejä 2010-luvun vaaliohjelmista. Uudempia ei tältä kirjoittaessani ole käytettävissä, mutta ei idea ole miksikään muuttunut. 

Keskustan PDF-julkaisusta ”Keskustan tavoitteet kaudelle 2007-2011” löytyy 133 kertaa sana ”turva” ja 43 kertaa sana ”turvalli-” (suus, nen jne.). ”Vapaus” mainitaan vain yhden kerran! Sana ”vapaa” esiintyy kymmenen kertaa yhdyssanoissa ”vuorotteluvapaa”, ”vapaaehtoinen” ja ”vapaa-aika”.

SDP:n vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 54 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) 20 kertaa. Vapaus -sanaa ei mainita kertaakaan, ja ”vapaa” löytyy seitsemän kertaa mm. yhdyssanoista ”perhevapaa” ja ”vapaaehtoistyö”. 

Kokoomuksen vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 14 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) kuusi kertaa lähinnä ulkopoliittisessa yhteydessä (Suomen turvallisuus). ”Vapaus” esiintyy kerran sanassa ”verovapaus” ja ”vapaa” kahdeksan kertaa sanoissa ”hoitovapaa, isyysvapaa, vapaaehtoinen jne.

Turvallisuuden lisääminen tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa vapauden vastakohtaa eli lisää kontrollia, lisää kuria, lisää valtaa poliisille ja lisää ahdistavia simputusmääräyksiä kansalaisille. 

Kiristyvien pakkojen ja kontrollin ja rangaistusten kohteena elävät kansalaiset oirehtivat henkisesti, mutta se ei ilmene vapauden vaatimisena, koska vapauden vaatiminen merkitsisi systeemin arvostelemista ja systeemiä vastaan asettumista. Koska ihminen on sosiaalinen olento, hän ei nouse yhteisönsä arvoja vastaan, vaikka arvot olisivat pienen vallanhimoisen virkamiesklikin aikaansaannosta. Kannattaahan kansalaisten enemmistö näitä arvoja edellä kuvatusta psykologisesta sopeutumisprosessista johtuen. Prosessia vauhdittaa median aivopesua muistuttava mielipiteiden muokkaaminen, mikä johtuu median ja valtaa käyttävän virkamiehistön eräänlaisesta symbioosista. 

Alistettujen kansalaisten oirehtiminen ilmenee sijaisoirehtimisena, mikä näkyy mm. turvallisuuden kaipaamisena eli käytännössä haluamisena lisää sitä, mistä kärsitään, ja mistä ongelmat johtuvat. Äänestäjä on kun alkoholisti, joka kärsii alkoholin haitoista ja ottaa lisää alkoholia vapautuakseen kärsimisestä. 

Entinen naispuolinen koulukaverini kirjoitti Facebook -kommentina seuraavaa: 

”juuri sen tähden, kun mikään ei ole enää sallittua - tai kaikki on kiellettyä - kannattaa nauttia tästä hetkestä ja negatiivisuus unohtaa” (surullinen naama -merkki)

Jatkokommenttina hän esitti seuraavaa: 

”Kaikki kielletään pikkuhiljaa”

Joku kirjoitti väliin: ” Kiitos siitä päättäjille”

Johon edellä mainittu henkilö vastasi: 

” Niin juuri, mitähän päättäjät oikeesti ajattelee tehdessään päätöksiä????? Saammekohan kohta enää hengittää ilman lupaa ?”

Johon vastattiin: ”Ei sekin pitää kohta verottaa..”

Em. henkilön loppukommentti: ”Älä hullua yllytä”

Edellä oleva keskustelua kuvastaa jossakin määrin kansalaisten tuntoja, mutta nämä ovat tavanomaisia ”alistumiskipuja”. Seuraavissa vaaleissa kansalaiset äänestävät taas puolueita, jotka lupaavat lisää turvallisuutta, mikä merkitsee yhteiskunnan kehittymistä yhä pidemmälle totalitarismin suuntaan. Turvallisuus ei itsessään ole paha asia. Pahaa on se, että turvallisuutta käytetään keppihevosena kansalaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden vähentämiseen ja turvallisuusdiktatuurin luomiseen. 

Yhteiskunta muuttuu julmemmaksi

Ei ole kovin mukavaa seurata, miten yhteiskunta muuttuu vähitellen yhä raaemmaksi ja julmemmaksi ja armottomammaksi. Tämä näkyy joka puolella, mutta koska kehitys etenee hiljalleen aste asteelta, se jää useimmilta huomaamatta. Varmaan jokainen on huomannut puolisotilaallisesti varustettujen vartijoiden lisääntymisen julkisilla paikoilla. Muutama vuosikymmen sitten tällaisia laillistettuja väkivallankäyttäjiä ei ollut lainkaan. Elämme vartioituina ja valvottuina kuin vangit. 

Joka paikassa esillä oleva poliisi on yksi merkittävä nykyisen kehityksen edistäjä. Poliisi on kuin mustekala, jonka limaiset lonkerot ulottuvat kaikkialla yhteiskunnassa. Media, lainsäädäntö, oikeuslaitos, yleinen mielipide, viihde, politiikka... kaikki on suoraan tai epäsuorasti poliisin kontrollissa. 

Yksi esimerkki poliisin lisääntyneestä näkyvyydestä julkisuudessa on ”poliisiporno”, jolla tarkoitan kansalaisten sairaiden himojen tyydyttämistä julkaisemalla kuvia, videoita ja tekstejä siitä, kuinka poliisit ja muut rangaistusviranomaiset kiusaavat ihmisiä ja tuottavat heille kärsimyksiä. Ei tällaista inhottavaa viihdettä ja toimintaa ollut ennen vanhaan. 

Poliisi säätää lakeja. Vaikka se ei suoraan säätäisi niitä eduskunnassa (mitä se epäsuorasti tekee mediavaikuttamisen, lobbauksen, lakien valmisteluvaiheen asiantuntijaroolin ja poliisikansanedustajien avulla), se jälkisäätää niitä kentällä. Lakihan ei ole pelkästään sitä, mitä lakikirjassa lukee, vaan sitä, miten virkamiehet sitä tulkitsevat ja mitä oikeuden ennakkopäätöksissä sanotaan. Poliisi kokeilee lakien rajoja ja venyttää lakeja oman valtansa lisäämiseksi. Joskus se voi taktisesti vähän vetäytyä, mutta pian se etsii jo uusia keinoja. 

Median joidenkin mielestä viihteellisissä, mutta minun mielestäni vastenmielisissä "poliisipornolähetyksissä" näytetään, miten poliisin otteet ovat kiristyneet. Lehdissä on päivittäin uutisia ja videoita siitä miten pornopäällikkö iso P rehvastelee sillä, miten onnettomilta autoilijoilta on otettu ajokortti pois jostakin vähäpätöisestä virheestä, josta aikaisemmin selvisi pelkällä sakolla, jos sai edes sitä. Ennen vanhaan ajokortin menetti oikeastaan vain rattijuopumuksesta. Nyt poliisit ottavat niitä pois autoilijoilta aivan kuin liukuhihnalla. 

Onko laki muuttunut tältä osin? Jotain muutoksia on tullut, mutta kiristynyt linja on kuitenkin pääosin seurausta poliisin toiminnasta. Poliisi on venyttänyt lakeja ankarampaan suuntaan. 

Miksi poliisi toimii noin? 

Jos poliisilta kysyy, poliisi todennäköisesti esittää jonkin ennalta päätetyn valheen, koska poliisi on pahin institutionaalinen valehtelija yhteiskunnassa. 

Minun mielestäni poliisin kiristynyt linja johtuu poliisin sammumattomasta vallanhimosta. 

Poliisin vallan määräksi voidaan ajatella poliisin vapauden ja kansalaisen vapauden välinen ero. Poliisius perustuu tähän. Poliisilla on enemmän vapautta ja oikeuksia kuin tavallisella kansalaisella. Ylimääräistä poliisin vapautta kutsutaan vallaksi. Ja sitä enemmän valtaa poliisilla on, mitä alemmaksi tavallinen kansalainen painetaan suhteessa poliisiin. Toisin sanoen, mitä ankaramman rangaistuksen poliisi pystyy kansalaiselle kentällä antamaan, sitä suurempana näyttäytyy poliisin valta-aseman ja kansalaisen alistetun asema välinen ero, ja sitä suuremman vallantäyteysorgasmin poliisi saa. 

Ajokortin poistaminen on ankara rangaistus, joten omaa valtaansa maksimoidakseen poliisi on alkanut käyttää tätä rangaistusta entistä enemmän. Tähän liittyy vielä sekin, että kentällä poliisilla on asiassa harkintavaltaa, eli yhdeltä ihmiseltä viedään kortti, mutta toiselta ei viedä, vaikka molempien teko olisi sama. Tässä korostuu poliisin asema jumalallisena tuomarina, jolla on valtaa päättää ajaako kansalainen autolla seuraavien kuukausien aikana vai eikö aja. 

Vallanhimo on kuin huumeriippuvuus. Vallan käyttäminen ei poista vallanhimoa vaan saa haluamaan entistä enemmän valtaa. Niinpä on odotettavissa, että kansalaisten elämä ei suinkaan helpotu vaan vaikeutuu entisestään, kun poliisi keksii uusia tapoja kiusata kansalaisia. 

Miksi kansalaiset hyväksyvät tuollaisen? 

Siksi, että kansalaiset hyväksyvät aina orjuuttamisensa ja rakastavat orjuuttajaansa. Tämä on ikiaikainen ilmiö. Kansalaisia aivopestään median (ja aikaisemmin uskonnon) avulla vallanpitäjille alamaisiksi. Poliisi on nykyajan ihmisille palvottu jumala. Kun poliisi rankaisee, silloin jumala rankaisee, ja kansalainen on itse syyllinen kohtaloonsa ja julkisen anteeksipyynnön velkaa. 

Itä-Saksa oli piikkilankojen ja miinakenttien ja aseistettujen vartijoiden sulkema suuri vankila, josta pois pyrkivät ammuttiin. Elämä oli monin tavoin rajoitettua ja köyhää. Stasi kyttäsi ihmisiä. Poliittisia oikeuksia ei ollut. 

Luulisi, että tuollaista jättimäistä vankileiriä inhottaisiin ja muisteltaisiin kauhulla. Mutta mitä vielä. Pääosa itäsaksalaisista oli tyytyväisiä elämäänsä, ja vielä nytkin monet muistelevat elämää Itä-Saksassa kultaisena aikana. Sattumalta tunnen yhden ex-DDR:läisen ja olen keskustellut näistä asioista hänen kanssaan. 

Samanlaisen tarinan voisi kertoa Pohjois-Koreasta. Se on paratiisi. Ja niin oli Neuvostoliittokin. Stalinin vainot koskettivat lähes jokaista sukua ja perhettä. Tapattihan raaka diktaattori  20 miljoonaa omaa  kansalaistaan. Kun diktaattori kuoli, surevat ihmiset jonottivat kilometrien pituisessa jonossa hänen arkulleen. Vielä nytkin Stalinia pidetään suurena valtiomiehenä ja johtajana. 

Kerroin nuo esimerkit osoittaakseni, että kansat rakastavat sortajiaan ja kansalaiset rakastavat jumaliksi nostettuja poliisejaan. Se on osa ihmisluontoa. Ihminen on sekä alistaja että alistuja, kumpi rooli nyt sattuu kohdalle osumaan. 

Netistä pompsahti esille tämän tyyppinen uutisotsikko ”Nuori kaahaaja menetti viritetyn moponsa”. Enempää jutusta ei näkynyt, koska se oli maksumuurin takana. En olisi halunnut lukeakaan. 

Tuossa on taas yksi pieni esimerkki kiristyneestä oikeuskäytännöstä, joka on osa laajempaa yhteiskunnan muuttumista julmemmaksi ja armottomammaksi. Ei ennen vanhaan menettänyt viritettyjä mopojaan tai muitakaan ajoneuvojaan valtiolle. Tämä on uudenlainen kehityssuunta, ja kukapa muu tässäkään olisi taustalla kuin taas kerran lakeja venyttävä poliisi. 

Oikeusistuimet ja poliisi ovat käytännössä symbioosissa toistensa kanssa, ja monilla paikkakunnilla oikeus ja poliisi toimivat samassa rakennuksessa – poliisitalossa. Juristit ja poliisit ovat jokapäiväisiä kavereita keskenään, käytännössä työtovereita, jotka istuvat samoissa kahvipöydissä ja jakavat saman arvomaailman. Oikeuslaitos ei ole riippumaton ja puolueeton vaan se on käytännössä poliisilaitoksen tuomitsemisosasto. Poliisi säätää lait, panee toimeen lait ja tuomitsee lakien mukaan. Tämä on nykyaikainen vallan kolmijako-oppi. Tähän voisi lisätä, että poliisi päättää yleisestä mielipiteestä ja ihmisten ajatuksista. 

Poliisit järjestivät aikoinaan raivokkaan lehtikampanjan, missä he vaativat, että rattijuoppojen autot on tuomittava valtiolle menetetyiksi. Ja näin alkoikin poliisin vaatimuksesta tapahtua. Ja nyt on siirrytty mopojen tuomitsemiseen valtiolle menetetyksi. Eikä tämä tähän tule loppumaan. Siitä voitte olla varmoja. Poliisi haluaa yhä uusia voimakeinoja, joilla se voi rehvastella ja kokea olevansa ainakin lakeijoittensa silmissä jumala. Minun silmissäni se on jotain aivan muuta.