Mitä tarkoitetaan sanalla "teko"?
Usein kuulee sanottavan, että lait on säädetty tiettyjen tekojen kieltämiseksi, ja että viranomaiset rankaisevat meitä, jos teemme laeissa kiellettyjä tekoja. Tarkastellaanpa siis jotain "tekoa", josta seuraa laissa määrätty rangaistus. Otetaan esimerkiksi pysäköintivirhemaksu.
Pysäköintivirhemaksua ei useimmiten määrätä teosta vaan siitä että EI tee jotain. Ei pane rahaa mittariin, ei pane pysäköintikiekkoa tuulilasiin, ei siirrä autoa ajoissa pois jne.
Oletetaan, että nukun pommiin enkä herää siirtämään autoa pois parkkipaikalta, jonka ilmainen pysäköinti päättyy klo 08.00 aamulla. Milloin "väärä teko" tapahtui? Kello 08.00., kun olin täydessä unessa? Vai edellisenä iltana, kun jätin auton kadun varteen? Vai edellisenä iltana, kun en pannut kahta herätyskelloa soimaan vaan luotin yhteen kelloon, joka pysähtyi yön aikana patterin loppuessa?
Entä mitä tarkoitetaan sanalla "väärä"?.
Väärä ja oikea yhteiskunnallisina käsitteinä eivät koskaan ole absoluuttisia suureita vaan ne ovat AINA kulloisenkin väkivaltaorganisaation (valtion) pakkonormeja, joita se pitää yllä taatakseen valtahierarkian säilymisen. Jos väärä ja oikea olisivat ehdottomia ja ikuisesti muuttumattomia käsitteitä, oikean ja väärän pitäisi olla aina ja joka paikassa sama asia. Me jokainen tiedämme ettei näin ole. Pohjois-Koreassa esimerkiksi käsitteiden oikea ja väärä sisältö on monilta osin erilainen kuin Suomessa. Moni sellainen asia, mikä on täällä oikeaa, on Pohjois-Koreassa väärää, ja päinvastoin.
Väkivaltakoneiston edustajat haluavat, että ihmiset ankkuroisivat omantuntonsa niihin väärän ja oikean käsitteisiin, joihin heidän asemansa perustuu. Näin siksi, että ihmiset ehkä jättävät noudattamatta yksittäisiä määräyksiä, mutta he harvemmin kapinoivat omaatuntoaan vastaan. Väkivaltakoneiston tavoitteena onkin luoda kansalainen, jonka omatunto on täydellisesti sulautettu laeissa ilmaistuihin oikean ja väärän käsitteisiin. Tällaisia kansalaisia saadaan kehitettyä propagandalla, jota toistetaan eri muodoissa koko elämän ajan aina päiväkodeista vanhainkoteihin. Tämän propagandan vaikutuksesta ajatteluaan muuttaneiden kansalaisten uskontoa voisi kutsua vaikkapa sosialidemokratiaksi. Nämä ihmiset ovat korvanneet oman luontaisen oikea ja väärä -käsityksensä väkivaltakoneiston luomalla oikea ja väärä -käsityksellä. Sota-aikana näitä ihmisiä käytettiin keskitysleireillä tappamassa juutalaisia. Väkivaltakoneisto oli julistanut, että se mitä he tekivät, oli oikein. Niinpä he pystyivät tekemään murhia ilman että heidän omatuntonsa olisi noussut kapinaan. Näiden kansalaisten siviilissä olleet aateveljet kavalsivat piileskeleviä juutalaisia natsiviranomaisille, sillä tällainen teko oli oikein. Ilmoittamatta jättäminen ja juutalaisten hengen pelastaminen taas olisi ollut väärin. Nämä lainkuuliaiset kansalaiset pitivät itseään hyvinä ihmisinä.
Rauhan aikana ja vakiintuneiden olosuhteiden vallitessa nämä edellä kuvatut "sosialidemokraatit" odottavat kuuliaisesti punaisissa liikennevaloissa, vaikka autoja ei olisi näkyvissä. He tekevät kaiken mitä laki vaatii, vaikka se tuntuisi typerältä, koska heidän omatuntonsa on ohjelmoitu hälyttämään heti, jos he rikkovat lakia. Jos syttyy sota, tai yhteiskunnallinen tilanne muuten ajautuu kaaokseen, nämä ihmiset ovat valmiita vaikka millaisiin hirmutekoihin, kunhan joku heitä ylempänä oleva vain sanoo heille, että se mitä he tekevät on oikein.
Kaikki diktatuurit saavat käyttövoimansa valmiiksi koulutetuista sosialidemokraateista.
Ihmisoikeuksien puolestapuhujana kansakunnan historiaan jäänyt asianajaja Matti Wuori kuvasi hyvin edellä kuvattua ilmiötä kirjoittaessaan aikoinaan Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä, miten pöyristyttävältä hänestä oli tuntunut lukea entisen ministerin Arja Alhon lehtilausuntoa, jossa hän oli todennut, että lait ovat olemassa siksi, että ihmiset tietäisivät, mikä on oikein ja väärin.
Onko oikeata ja väärää ollenkaan olemassa?
Kuten jo totesin, yhteiskunnallisessa käsitteistössä on olemassa monenlaista oikeaa ja monenlaista väärää eivätkä käsitteet ole yhteismitallisia eri aikoina ja eri paikoissa.
Eikö kuitenkin ole olemassa myös pysyvämpi oikean ja väärän käsitys, sellainen, jota esiintyy kaikkialla ja kaikkina aikoina, missä ihmisten omatunto on puhdas turmeltumaton, eikä vahingollinen aivopesu ole päässyt siihen vaikuttamaan?
Kyllä tällainen hyvän ja pahan, oikean ja väärän, käsitys on olemassa. On aina ollut.
Ihminen, jonka omaatuntoa aivopesu ei ole päässyt täysin tuhoamaan, tietää ja tuntee sisimmässään, että teot, jotka aiheuttavat kärsimystä muille, ovat pahoja. Tämä on hyvin yksinkertaista. Vastaavasti teot, jotka eivät aiheuta kärsimystä muille, eivät ole pahoja. Tämäkin on hyvin yksinkertaista. Entä hyvät teot? Niiden määritteleminen on vaikeampaa, sillä kenen kannalta teon hyvyyttä pitäisi arvioida? Tekijän vai kohteen vai joidenkin ulkopuolisten?
Jos unohdetaan moraalinen ulottuvuus ja ajatellaan pelkkää rangaistuksen uhkaa, onko tiettyjen "väärien" (eli laissa kiellettyjen) asioiden tekeminen tyhmyyttä?
"Väärin" tekeminen voi olla tyhmyyttä siinä tapauksessa, että "väärin" tekemisellä ei saavuteta etuja, jotka ovat järkevässä suhteessa seurauksiin. Muutaman nakin ryöstäminen nakkikioskilta kymmenien ihmisten katsellessa on ehkä tällainen teko. Seuraukset ja riski seurausten kohteeksi joutumisesta ovat kohtuuttoman suuret saavutettuun etuun nähden. Tällainen on tyhmä rikos.
Jos "väärin" tekeminen tapahtuu vahingossa ja ilman tarkoitusta tehdä asiaa (unohtaa, ei huomaa, ei herää, ei muista), se ei oikeastaan ole tekemistä lainkaan sanan aidossa merkityksessä - eikä se siten voi olla tyhmääkään. Parkkisakon saaminen tarkoittamattomasta, vahingossa tehdystä "teosta" ei siis todista mitään sakon saajan tyhmyydestä tai älykkyydestä. Hajamielinen professori ei ole vähiten todennäköinen sakon saaja.
Friday, November 16, 2007
Thursday, November 15, 2007
Synkkiä ajatuksia
En koskaan katso Poliisi TV:tä tai muitakaan poliisi toimii- tai poliisin hurjat takaa-ajot - tyyppisiä ohjelmia. Ne ovat kaikkein vastenmielisintä ja masentavinta tarjontaa, mitä televisiosta tulee. Kerran satuin vahingossa vilkaisemaan erästä tuohon kategoriaan kuuluvaa Youtube-videota. En osannut otsikosta päätellä, että se on poliisivideo. Ohjelma oli niin vastenmielinen, että en pystynyt katsomaan sitä loppuun. Se osa minkä näin, oli kuvattu poliisiauton ikkunasta. Auto ajoi 155 kilometrin tuntinopeudella osittain väärällä kaistalla risteysalueen läpi keltaiset tiemerkinnät ylittäen ohittaessaan jonkun toisen auton. Syynä tähän sairaaseen ajamiseen oli pelkästään poliisin vallan ja mahdin osoittaminen ja sen päälle tapahtuva sadismin harjoittaminen. Kovaa ajamisen “syy” oli nimittäin se, että poliisi jahtasi jotain onnetonta kuljettajaa, joka oli ajanut mahdollisesti lievää ylinopeutta tai tehnyt jonkin muun pienen rikkeen. Videon perusteella käydystä keskustelusta minulle jäi se käsitys, että poliisi oli ajanut “äänetöntä hälytysajoa” mahdollisesti jopa siviilityyppisellä piilopoliisiautolla.
En voi hyväksyä tuollaista. Tasa-arvon kannattajana en voi hyväksyä sitä, että jotkut saavat laillisesti tehdä asioita, jotka joidenkin toisten tekeminä ovat ankarasti paheksuttavia ja rangaistavia rikoksia. Onkohan Suomessa tai edes koko maailmassa ketään, joka inhoaa niin mielettömästi poliiseja kuin minä? En hyväksy mitään poliisiin liittyvää. En hyväksy edes ajatusta, että on olemassa jokin “poliisien” ryhmä, jolla on oikeus tehdä asioita, joita muilla ei ole oikeutta tehdä. Poliisin pelkkä olemassaolo sotii oikeustajuani ja moraalisia periaatteitani vastaan. Minun arvoasteikollani poliisi on maailmankaikkeuden pahin rikollinen. Ihmiskunnan historian kauheimmat rikokset ovat poliisin tekemiä. Kuka tappoi kuusi miljoonaa juutalaista toisen maailmansodan aikana? Poliisi sekä poliisin rinnastettavat valtion joukot. Poliisi edustaa paholaista.
Kun pahuuden voimia edustavat voimat miehittävät jonkin maan, miehitetyn maan poliisivoimat eivät eroa ja ala taistella miehittäjää vastaan, vaan ne alkavat toimia miehittäjän kätyreinä ja tuhota omaa kansaansa. Kun natsi-Saksa miehitti Ranskaa toisen maailmansodan aikana, ranskalainen poliisi käänsi vaivattomasti kelkkansa ja alkoi pidättää syyttömiä juutalaisia keskitysleirille lähetettäväksi. Kun Saksa vetäytyi, poliisi käänsi uudelleen kelkkansa ja alkoi pidättää saksalaisten kanssa yhteistoiminnassa olleita ihmisiä. Poliisin ainoa moraali on totella sitä, joka kulloinkin palkan maksaa.
Poliisin harjoittamia takaa-ajoja ja pidätyksiä sekä muita tuon tyyppisiä operaatioita esittävät ohjelmat ovat masentavia. Jostakin syystä niitä näytetään televisiossakin. En tiedä miksi. Ehkä katsojissa on masokisteja, jotka saavat sairasta nautintoa siitä, että he katsovat jonkun etuoikeutetun ryhmän tekevän julmia ja pahoja tekoja, joita he eivät itse saa tehdä. Ehkä jotkut samaistuvat poliisiin. Jumalan oikeuksia nauttiva poliisi edustaa näille surkeille ihmisille jonkinlaista Teräsmiestä, jonka rooliin samaistumalla he voivat mielikuvituksessaan nousta siitä henkisestä surkeudesta ja liejusta, jossa he todellisuudessa elävät. He makaavat mahallaan naama kurassa. Poliisi porskuttelee kuralätäkössä kiiltävissä saappaissaan ja potkii heitä. Potkujen osuessa heihin, he kuvittelevat olevansa itse potkijoita. Vastenmielistä.
Se “ihmisaines”, joka mielellään katsoo poliisi-TV:tä ja muita sen tyyppisiä poliisia ihannoivia ohjelmia, on todennäköisesti henkisesti kaikkein surkeinta ja mitättömintä ainesta mitä maa päällään kantaa. Tuosta kaljankittaajien ja tupakanpolttajien kiroilijajoukosta tuskin nousee merkittäviä filosofeja, vapaustaistelijoita, profeettoja tai yleensäkään älymystöön lukeutuvia suurmiehiä.
En voi hyväksyä tuollaista. Tasa-arvon kannattajana en voi hyväksyä sitä, että jotkut saavat laillisesti tehdä asioita, jotka joidenkin toisten tekeminä ovat ankarasti paheksuttavia ja rangaistavia rikoksia. Onkohan Suomessa tai edes koko maailmassa ketään, joka inhoaa niin mielettömästi poliiseja kuin minä? En hyväksy mitään poliisiin liittyvää. En hyväksy edes ajatusta, että on olemassa jokin “poliisien” ryhmä, jolla on oikeus tehdä asioita, joita muilla ei ole oikeutta tehdä. Poliisin pelkkä olemassaolo sotii oikeustajuani ja moraalisia periaatteitani vastaan. Minun arvoasteikollani poliisi on maailmankaikkeuden pahin rikollinen. Ihmiskunnan historian kauheimmat rikokset ovat poliisin tekemiä. Kuka tappoi kuusi miljoonaa juutalaista toisen maailmansodan aikana? Poliisi sekä poliisin rinnastettavat valtion joukot. Poliisi edustaa paholaista.
Kun pahuuden voimia edustavat voimat miehittävät jonkin maan, miehitetyn maan poliisivoimat eivät eroa ja ala taistella miehittäjää vastaan, vaan ne alkavat toimia miehittäjän kätyreinä ja tuhota omaa kansaansa. Kun natsi-Saksa miehitti Ranskaa toisen maailmansodan aikana, ranskalainen poliisi käänsi vaivattomasti kelkkansa ja alkoi pidättää syyttömiä juutalaisia keskitysleirille lähetettäväksi. Kun Saksa vetäytyi, poliisi käänsi uudelleen kelkkansa ja alkoi pidättää saksalaisten kanssa yhteistoiminnassa olleita ihmisiä. Poliisin ainoa moraali on totella sitä, joka kulloinkin palkan maksaa.
Poliisin harjoittamia takaa-ajoja ja pidätyksiä sekä muita tuon tyyppisiä operaatioita esittävät ohjelmat ovat masentavia. Jostakin syystä niitä näytetään televisiossakin. En tiedä miksi. Ehkä katsojissa on masokisteja, jotka saavat sairasta nautintoa siitä, että he katsovat jonkun etuoikeutetun ryhmän tekevän julmia ja pahoja tekoja, joita he eivät itse saa tehdä. Ehkä jotkut samaistuvat poliisiin. Jumalan oikeuksia nauttiva poliisi edustaa näille surkeille ihmisille jonkinlaista Teräsmiestä, jonka rooliin samaistumalla he voivat mielikuvituksessaan nousta siitä henkisestä surkeudesta ja liejusta, jossa he todellisuudessa elävät. He makaavat mahallaan naama kurassa. Poliisi porskuttelee kuralätäkössä kiiltävissä saappaissaan ja potkii heitä. Potkujen osuessa heihin, he kuvittelevat olevansa itse potkijoita. Vastenmielistä.
Se “ihmisaines”, joka mielellään katsoo poliisi-TV:tä ja muita sen tyyppisiä poliisia ihannoivia ohjelmia, on todennäköisesti henkisesti kaikkein surkeinta ja mitättömintä ainesta mitä maa päällään kantaa. Tuosta kaljankittaajien ja tupakanpolttajien kiroilijajoukosta tuskin nousee merkittäviä filosofeja, vapaustaistelijoita, profeettoja tai yleensäkään älymystöön lukeutuvia suurmiehiä.
Luolamiehen geenit ja ydinohjukset
Olen joskus kirjoittanut, että nyky-yhteiskunnassa esiintyvä kilpailullisuus on seurausta evoluutiosta. Ankara luonnovalinta on karsinut heikot yksilöt ja jättänyt vahvat jatkamaan sukuaan. Nykyihmiset ovat siis niiden jälkeläisiä, jotka ovat aikoinaan voittaneet kilpailut. Kilpailullisuus on syvällä geeneissämme, emmekä sille mitään mahda.
Kirjoitusteni vuoksi joku on joskus huomauttanut, että kilpailu ei ole ainoa evoluution tuote. Myös huolenpito ja sosiaalisuus ovat. Ovathan yksilöt aina pitäneet huolta myös muista kuin itsestään. Oman ryhmän säilyminen hengissä on nimittäin monesti merkinnyt myös yksilön itsensä säilymistä hengissä - ja päinvastoin. Tämä on totta. Yhdessä kilpailullisuuden kanssa on kehittynyt myös sosiaalisuus.
Lajit kilpailevat keskenään, ja tässä kilpailussa osa lajeista katoaa. Loput sopeutuvat muuttuvan maailman vaatimuksiin. Mutta mitä tarkoitusta palevelee se, että samaan lajiin kuuluvat kilpailevat keskenään? Kilpailevatko ne tullakseen entistä paremmiksi kilpailijoiksi?
Kilpaileminen ei oikeastaan ole paras mahdollinen sana kuvaamaan sitä jatkuvaa arkipäiväistä taistelua olemassaolosta, jota eläinmaailmassa käydään. Ehkä on parempi puhua karsinannasta. Elinkelvottomat yksilöt karsiutuvat pois, ja elinkelpoiset jatkavat sukua. Näin laji kokonaisuudessaan säilyy elinkepoisena.
Miksi tätä ei saisi kutsua kilpailemiseksi? Totta kai sitä saa, mutta eikö kunnon kilpailuun kuulu kunnon palkinnot? Jos palkintona on vain se, että pysyy hengissä ja lisääntyy, kilpailua käydään vielä hyvin perustasolla.
Oikeasta kilpailusta voidaan puhua vasta sitten, kun on jotain ylimääräistä jaettavaa, sellaista, jota parhaat kilpailijat voivat saada huomattavasti enemmän kuin huonoimmat kilpailijat. Tällainen kilpailu alkoi erään eläinlajin - ihmisen - kohdalla silloin, kun hän jätti satoja tuhansia vuosia harjoittamansa metsästys- ja keräilyelinkeinon ja alkoi asua kiinteästi yhdessä paikassa, joko maalla tai kaupungissa. Tällöin tulivat kilpailun kohteeksi kaikki mahdolliset asiat - ne mistä nykyisinkin kilpaillaan. Samaan aikaan, kun tämä muuttoliike käynnistyi, lisääntyi ruuan tuotanto niin paljon (tämä oli edellytys kaupunkien syntymiselle), että sitä voitiin varastoida ja jakaa, eikä kaikkien enää tarvinnut olla mukana sen tuottamisessa. Tällöin voimakkaimmat, ovelimmat tai väkivaltaisimmat (tai ne, jotka olivat kaikkia näitä), voivat ottaa omat etuoikeutetut paikkansa muiden yläpuolella. Maailmaan ilmestyi hallitsijoita, jotka yhteistyössä muiden valtaa ja asemia saavuttaneiden kanssa panivat pystyyn järjestelmiä, joissa eriarvoisuus ja alistaminen kehittyi vallitsevaksi normiksi ja järjestelmien tukijalaksi. Me elämme tällaisessa systeemissä. Tähän systeemiin kuuluu kilpailu.
Kilpailu on sikäli lähtöisin geeneistä, että alkuihminenkin kilpaili niissä vaatimattomissa mittasuhteissa, joissa kilpailua yleensä voitiin tuohon aikaan käydä. Alkuihminenkin hyökkäsi maukkaan hedelmän tai lihapalan kimppuun ja yritti saada sen ennen kuin vieressä ollut ehtisi ottaa sen. Monesti lihapaloista tai hedelmistä tapeltiinkin. Ja totta kai alkuihmistenkin joukossa oli omat öykkärinsä, jotka pyrkivät väkivaltaa käyttäen alistamaan muita ja ottamaan heiltä mitä otettavissa oli. Myös puolisoista kilpailtiin.
Näihin aikoihin ihmisen geeneihin kehittyi todennäköisesti myös koston periaate. Kostohan on pelkistetysti ajatellen automaattinen reaktio, jolla yksilö pyrkii säilyttämään vallitsevan asemansa yhteisössä. Jos joku lyö, toinen lyö saman tien takaisin. Lyöjän ja takaisin lyöjän alkuperäinen status säilyy ennallaan. Jos joku Ei lyö takaisin, hän luovuttaa paikkansa hierarkiassa ja alistuu lyöjän hakattavaksi. Samalla hän siirtyy jonon hännille monessa asiassa, kuten ruokaa jaettaessa tai puolisoa valittaessa. Tästä seuraa, että hän ei saa yhtä paljon jälkeläisiä kuin ne, jotka ovat korkeammassa asemassa, ja niistäkin joita hän saa, hän pystyy huolehtimaan huonommin kuin jonon kärjessä olevat yksilöt. Toisin sanoen hän lisääntyy huonommin kuin ne, jotka ovat lyöneet takaisin, kun heitä lyötiin.
Tässä tullaan evoluutioon. Me nykyiset ihmiset olemme niiden jälkeläisiä, jotka löivät kun heitä lyötiin ja jotka eivät jääneet katsomaan kun lihapaloista tai hedelmistä taisteltiin. Me olemme perineet koston ja kilpailemisen geenit halusimmepa sitä tai ei.
Tässä ei ole mitään pahaa. Nämä geenit palvelivat ihmiskuntaa hyvin niissä olosuhteissa, joissa ne olivat syntyneetkin. Toisin sanoen metästäjä-keräilijäkulttuurissa. Kun geenit siirtyivät sellaisenaan uuteen järjestelmään, jossa on paljon ihmisiä ja paljon jaettavaa, syntyi ongelmia. Asiaa pahensi se, että myös väkivaltakoneisto oli kasvanut suuremmaksi kuin ennen. Pienimuotoinen muutaman ihmisen nahistelu lihapalan tai hedelmän ääressä oli muuttunut lyhyessä ajassa veriseksi väkivallaksi, jossa suuret armeijat tappoivat ja alistivat ihmisiä ryöstösaaliin ja vallan vuoksi. Henkilöt, jotka olivat vanhoina aikoina joutuneet tyytymään öykkärin ja tappelijan rooliin pienissä ihmisryhmissä, pääsivät nyt raivaamaan tiensä suurten kansakuntien johtajiksi. Heillä oli saavutettavanaan tuhansia kertoja enemmän kaikkea mahdollista jaettavaa ja etuja kuin entisten pienyhteisöjen nyrkinheiluttajilla ja tovereittensa sortajilla.
Ihmissuvun vanha geenimaailma uudessa muuttuneessa reaalimaailmassa oli ja on tappava yhdistelmä.
Ei näytä kovin lupaavalta.
Kirjoitusteni vuoksi joku on joskus huomauttanut, että kilpailu ei ole ainoa evoluution tuote. Myös huolenpito ja sosiaalisuus ovat. Ovathan yksilöt aina pitäneet huolta myös muista kuin itsestään. Oman ryhmän säilyminen hengissä on nimittäin monesti merkinnyt myös yksilön itsensä säilymistä hengissä - ja päinvastoin. Tämä on totta. Yhdessä kilpailullisuuden kanssa on kehittynyt myös sosiaalisuus.
Lajit kilpailevat keskenään, ja tässä kilpailussa osa lajeista katoaa. Loput sopeutuvat muuttuvan maailman vaatimuksiin. Mutta mitä tarkoitusta palevelee se, että samaan lajiin kuuluvat kilpailevat keskenään? Kilpailevatko ne tullakseen entistä paremmiksi kilpailijoiksi?
Kilpaileminen ei oikeastaan ole paras mahdollinen sana kuvaamaan sitä jatkuvaa arkipäiväistä taistelua olemassaolosta, jota eläinmaailmassa käydään. Ehkä on parempi puhua karsinannasta. Elinkelvottomat yksilöt karsiutuvat pois, ja elinkelpoiset jatkavat sukua. Näin laji kokonaisuudessaan säilyy elinkepoisena.
Miksi tätä ei saisi kutsua kilpailemiseksi? Totta kai sitä saa, mutta eikö kunnon kilpailuun kuulu kunnon palkinnot? Jos palkintona on vain se, että pysyy hengissä ja lisääntyy, kilpailua käydään vielä hyvin perustasolla.
Oikeasta kilpailusta voidaan puhua vasta sitten, kun on jotain ylimääräistä jaettavaa, sellaista, jota parhaat kilpailijat voivat saada huomattavasti enemmän kuin huonoimmat kilpailijat. Tällainen kilpailu alkoi erään eläinlajin - ihmisen - kohdalla silloin, kun hän jätti satoja tuhansia vuosia harjoittamansa metsästys- ja keräilyelinkeinon ja alkoi asua kiinteästi yhdessä paikassa, joko maalla tai kaupungissa. Tällöin tulivat kilpailun kohteeksi kaikki mahdolliset asiat - ne mistä nykyisinkin kilpaillaan. Samaan aikaan, kun tämä muuttoliike käynnistyi, lisääntyi ruuan tuotanto niin paljon (tämä oli edellytys kaupunkien syntymiselle), että sitä voitiin varastoida ja jakaa, eikä kaikkien enää tarvinnut olla mukana sen tuottamisessa. Tällöin voimakkaimmat, ovelimmat tai väkivaltaisimmat (tai ne, jotka olivat kaikkia näitä), voivat ottaa omat etuoikeutetut paikkansa muiden yläpuolella. Maailmaan ilmestyi hallitsijoita, jotka yhteistyössä muiden valtaa ja asemia saavuttaneiden kanssa panivat pystyyn järjestelmiä, joissa eriarvoisuus ja alistaminen kehittyi vallitsevaksi normiksi ja järjestelmien tukijalaksi. Me elämme tällaisessa systeemissä. Tähän systeemiin kuuluu kilpailu.
Kilpailu on sikäli lähtöisin geeneistä, että alkuihminenkin kilpaili niissä vaatimattomissa mittasuhteissa, joissa kilpailua yleensä voitiin tuohon aikaan käydä. Alkuihminenkin hyökkäsi maukkaan hedelmän tai lihapalan kimppuun ja yritti saada sen ennen kuin vieressä ollut ehtisi ottaa sen. Monesti lihapaloista tai hedelmistä tapeltiinkin. Ja totta kai alkuihmistenkin joukossa oli omat öykkärinsä, jotka pyrkivät väkivaltaa käyttäen alistamaan muita ja ottamaan heiltä mitä otettavissa oli. Myös puolisoista kilpailtiin.
Näihin aikoihin ihmisen geeneihin kehittyi todennäköisesti myös koston periaate. Kostohan on pelkistetysti ajatellen automaattinen reaktio, jolla yksilö pyrkii säilyttämään vallitsevan asemansa yhteisössä. Jos joku lyö, toinen lyö saman tien takaisin. Lyöjän ja takaisin lyöjän alkuperäinen status säilyy ennallaan. Jos joku Ei lyö takaisin, hän luovuttaa paikkansa hierarkiassa ja alistuu lyöjän hakattavaksi. Samalla hän siirtyy jonon hännille monessa asiassa, kuten ruokaa jaettaessa tai puolisoa valittaessa. Tästä seuraa, että hän ei saa yhtä paljon jälkeläisiä kuin ne, jotka ovat korkeammassa asemassa, ja niistäkin joita hän saa, hän pystyy huolehtimaan huonommin kuin jonon kärjessä olevat yksilöt. Toisin sanoen hän lisääntyy huonommin kuin ne, jotka ovat lyöneet takaisin, kun heitä lyötiin.
Tässä tullaan evoluutioon. Me nykyiset ihmiset olemme niiden jälkeläisiä, jotka löivät kun heitä lyötiin ja jotka eivät jääneet katsomaan kun lihapaloista tai hedelmistä taisteltiin. Me olemme perineet koston ja kilpailemisen geenit halusimmepa sitä tai ei.
Tässä ei ole mitään pahaa. Nämä geenit palvelivat ihmiskuntaa hyvin niissä olosuhteissa, joissa ne olivat syntyneetkin. Toisin sanoen metästäjä-keräilijäkulttuurissa. Kun geenit siirtyivät sellaisenaan uuteen järjestelmään, jossa on paljon ihmisiä ja paljon jaettavaa, syntyi ongelmia. Asiaa pahensi se, että myös väkivaltakoneisto oli kasvanut suuremmaksi kuin ennen. Pienimuotoinen muutaman ihmisen nahistelu lihapalan tai hedelmän ääressä oli muuttunut lyhyessä ajassa veriseksi väkivallaksi, jossa suuret armeijat tappoivat ja alistivat ihmisiä ryöstösaaliin ja vallan vuoksi. Henkilöt, jotka olivat vanhoina aikoina joutuneet tyytymään öykkärin ja tappelijan rooliin pienissä ihmisryhmissä, pääsivät nyt raivaamaan tiensä suurten kansakuntien johtajiksi. Heillä oli saavutettavanaan tuhansia kertoja enemmän kaikkea mahdollista jaettavaa ja etuja kuin entisten pienyhteisöjen nyrkinheiluttajilla ja tovereittensa sortajilla.
Ihmissuvun vanha geenimaailma uudessa muuttuneessa reaalimaailmassa oli ja on tappava yhdistelmä.
Ei näytä kovin lupaavalta.
Sunday, November 11, 2007
Turhaa työtä
Vaikka kirjoitan, että raha hyödyttää ihmistä parhaiten silloin kun ihminen saa itse päättää mihin hän rahan käyttää, tätä mielipidettäni ei pidä yleistää kaikkien yhteiskunnan avustusten vastustamiseksi. Kyse on lähinnä siitä, että jos rahaa kerätään veroina ja kierrätetään byrokratian kautta takaisin veronmaksajille, suuri osa rahasta kuluu byrokratian ylläpitämiseen. Se kutistunut osuus, joka palautuu julkisten palvelujen muodossa veronmaksajille, kohdistuu useissa tapauksissa veronmaksajien kannalta epätarkoituksellisemmin kuin jos veronmaksajat saisivat itse suoraan päättää rahan käytöstä. Tämän vuoksi julkinen sektorin ei pitäisi olla kovin suuri.
Kun kuntalaisten verovaroilla ylläpidetään joukkoa byrokraatteja, jotka pitävät keskenään palavereja ja tuottavat toisilleen tonneittain tyhjänpäiväisiä (ja usein toteutumatta jääviä) suunnitelmia ja tilastoja ja asiapapereita, tavalliset kuntalaiset eivät juuri hyödy tällaisesta näennäistyöstä. Olen itse ollut kunnan palkkaamana työntekijänä tuottamassa tyhjänpäiväistä roskaa, joka lojuu aikansa mapissa kenenkään sitä lukematta ja päätyy lopulta silppuriin.
Merkittävä osa turhasta asiapapereiden tuotannosta johtuu siitä, että valtio pakottaa kunnat siihen. Jonkun sosiaalihallituksen virkamiehen on helppo sanoa toimistossaan, että tehdäänpä tällainen ja tällainen kartoitus kunnissa. Asia näyttää aivan toiselta, kun sadoissa kunnissa joku työntekijä uurastaa viikkoja tai kuukausia toteuttaakseen virkamiehen yhdentekevän toiveen. Kun kartoitus tai suunnitelma tai mikä tahansa on valmis, se pannaan mappiin, ja mappi pannaan hyllyyn. Tällainen näennäistyö vie niin paljon kuntien työntekijöiden ja viranhaltioiden aikaa, että heidän muodolliseen päätehtävänsä eli kuntalaisten palvelemiseen ei jää riittävästi aikaa. Kuntalaiset saavat siis todella huonon vastineen verorahoilleen.
Valtiossa ja kunnissa on sellaisia osastoja, jotka voitaisiin lakkauttaa huomisesta lähtien eivätkä tavalliset kansalaiset huomaisi asiaa kymmeneen vuoteen - varsinkin jos irtisanomisia ei tapahtuisi vaan työntekijät sijoitettaisiin muihin tehtäviin tai eläkkeelle.
Olisi mielenkiintoista lukea perusteita sille, miksi raha on veronmaksajaa parhaiten hyödyttävässä käytössä silloin, kun se käytetään tuottamattoman toimistotyön pyörittämiseen.
Kun kuntalaisten verovaroilla ylläpidetään joukkoa byrokraatteja, jotka pitävät keskenään palavereja ja tuottavat toisilleen tonneittain tyhjänpäiväisiä (ja usein toteutumatta jääviä) suunnitelmia ja tilastoja ja asiapapereita, tavalliset kuntalaiset eivät juuri hyödy tällaisesta näennäistyöstä. Olen itse ollut kunnan palkkaamana työntekijänä tuottamassa tyhjänpäiväistä roskaa, joka lojuu aikansa mapissa kenenkään sitä lukematta ja päätyy lopulta silppuriin.
Merkittävä osa turhasta asiapapereiden tuotannosta johtuu siitä, että valtio pakottaa kunnat siihen. Jonkun sosiaalihallituksen virkamiehen on helppo sanoa toimistossaan, että tehdäänpä tällainen ja tällainen kartoitus kunnissa. Asia näyttää aivan toiselta, kun sadoissa kunnissa joku työntekijä uurastaa viikkoja tai kuukausia toteuttaakseen virkamiehen yhdentekevän toiveen. Kun kartoitus tai suunnitelma tai mikä tahansa on valmis, se pannaan mappiin, ja mappi pannaan hyllyyn. Tällainen näennäistyö vie niin paljon kuntien työntekijöiden ja viranhaltioiden aikaa, että heidän muodolliseen päätehtävänsä eli kuntalaisten palvelemiseen ei jää riittävästi aikaa. Kuntalaiset saavat siis todella huonon vastineen verorahoilleen.
Valtiossa ja kunnissa on sellaisia osastoja, jotka voitaisiin lakkauttaa huomisesta lähtien eivätkä tavalliset kansalaiset huomaisi asiaa kymmeneen vuoteen - varsinkin jos irtisanomisia ei tapahtuisi vaan työntekijät sijoitettaisiin muihin tehtäviin tai eläkkeelle.
Olisi mielenkiintoista lukea perusteita sille, miksi raha on veronmaksajaa parhaiten hyödyttävässä käytössä silloin, kun se käytetään tuottamattoman toimistotyön pyörittämiseen.
Pehmeät ja kovat arvot
Entä jos taustalla onkin jokin muu ihmisluonteeseen kuuluva asia, joka ei muutu. Ehkä kommunismi tai muu "ismi" onkin vain tämän asian ulkoinen ulottuvuus. Ehkä sisäinen luonne voi ilmetä yhdellä ihmisellä kommunismina ja jollakin ihmisellä jonain muuna aatteena tilanteesta ja olosuhteista riippuen.
Olen miettinyt näitä asioita, ja tullut siihen tulokseen, että todellinen henkinen jakolinja ihmisten välillä ei ole akselilla vasemmisto-oikeisto vaan se on akselilla (tai mitä sanaa nyt halutaan käyttää) kovuus-pehmeys.
Kovat ihmiset ovat julmia ja armottomia. He eivät tunne myötätuntoa heikompia kohtaan. He uskovat muista mieluummin pahaa kuin hyvää. Heidän arvonsa ovat kovia. He eivät tunne ymmärtämystä sääntöjä rikkoneita kohtaan vaan katsovat sääntöjen rikkomisen johtuvan pelkästään pahuudesta, johon on vastattava ankaruudella ja kurilla. Kovat ihmiset inhoavat laiskureita ja sosiaalipummeja, jotka yrittävät elää heidän kustannuksellaan.
Pehmeät ihmiset ovat lempeitä ja anteeksi antavia. He säälivät heikompia. He eivät usko ihmisten olevan sisimmältään hyviä tai pahoja, vaan he uskovat pahuuden tai hyvyyden johtuvan olosuhteista ja muista tekijöistä, joihin voidaan vaikuttaa. Pehmeät ihmiset ymmärtävät sääntöjen rikkojia ja yrittävät keksiä puolusteluja, jotka oikeuttivat säännön rikkomisen. He eivät kannata ankaraa kuria ja ankaria rangaistuksia. Pehmeät ihmiset eivät inhoa laiskureita ja sosiaalipummeja, koska he katsovat, että laiskuuteen tai pummina elämiseen voi olla hyväksyttävä syy.
Tuo on kärjistetty luokittelu. Todellisuudessa useimmat ihmiset ovat jotain tuolta väliltä. Joissakin asioissa ollaan kovia, joissakin ollaan pehmeitä. Jatkan kuitenkin vielä erojen esittelemistä.
Kovat ihmiset eivät näe "henkisiä arvoja" tärkeinä vaan katsovat niiden olevan pelkkää humanistien lässytystä. Heille höpötykset rakennussuojelusta tai eläinsuojelusta ovat typerää vouhottamista ja kehityksen jarruttamista. Kovat ihmiset katsovat, että parasta rakennusten suojelua saadaan aikaan puskutraktoreilla ja dynamiitilla, ja parasta eläinten suojelua on aktiivinen metsästys. He määrittelisivät laillisesti ammuttavaksi paitsi ketut myös kettutytöt, jos se olisi mahdollista. Kovat ihmiset eivät katso kohti historiaa vaan ajattelevat dynaamisesti ja tähtäävät tulevaisuuteen. Rahaa vievät museot voisi heidän mielestään räjäyttää uusien ostoskeskusten tieltä - ja uudistajia kiusaavat museoviraston tyypit siinä mukana. Kovat ihmiset nauravat höpötyksille ilmastonmuutoksesta. Eihän sitä ole edes todistettu.
Pehmeät ihmiset pitävät henkisiä arvoja jopa tärkeämpinä kuin materiaalisia arvoja. He haluavat suojella vanhoja rakennuksia ja vanhaa kulttuurimiljöötä. He ovat kasvissyöjiä ja vastustavat eläinten huonoa kohtelua. Pehmeät ihmiset pitävät ympäristöarvoja tärkeinä ja he haluavat tehdä jotain kasvihuonepäästöjen rajoittamiseksi.
Kovat ihmiset ovat innokkaita maanpuolustajia. He käyvät laskemassa kukkia Mannerheimin haudalle. Sivarit ovat heidän mielestään pelkureita ja raukkoja, jotka pitäisi panna sotatilanteessa ensimmäisenä etulinjaan. Kovat ihmiset arvostavat kuria ja järjestystä. He rakastavat poliisia ja muita käskijöitä, joilla on univormu ja koppalakki. Kovat ihmiset inhoavat kaikkea poikkeavaa. He vihaavat homoja ja muita vähemmistöjä. He kulkevat ulkomailla Suomi-paidassa ja halveksivat muita kulttuureita. He eivät pidä maahanmuuttajista.
Pehmeät ihmiset kannattavat rauhaa ja suosivat aseistakieltäytymistä. Heille aseistakieltäytyjä Pekurinen on suurempi sankari kuin patsaaksi valettu kenraali. Pehmeät ihmiset arvoistavat muita maita ja muita kulttuureja. He eivät lähde matkalle vertaillakseen siellä miten hieno maa Suomi on ja miten surkea maa heidän matkakohteensa on. He arvostavat erilaisuutta ja keräävät vaikutteita muista kulttuureista. Heille Suomi-paidat ja ruisleivistä hokeminen on ahdaskatseista ajattelua. Pehmeät ihmiset eivät vihaa maahanmuuttajia vaan jopa suojelevat heitä, jos karkotus uhkaa. Pehmeät ihmiset hyväksyvät erilaisuuden ja poikkeavuuden eivätkä halveksi vähemmistöjä.
Miten pehmeät ja kovat arvot näkyvät puoluekentässä? Onko jokin puolue pehmeä? Onko jokin puolue kova?
Kaikkien puolueiden kannattajiin kuuluu sekä pehmeitä että kovia ihmisiä, joten aivan selvästi ei voi määritellä jonkin puolueen paikkaa pehmeys-kovuus -ulottuvuudella. Jotain voi kuitenkin päätellä.
Olen miettinyt näitä asioita, ja tullut siihen tulokseen, että todellinen henkinen jakolinja ihmisten välillä ei ole akselilla vasemmisto-oikeisto vaan se on akselilla (tai mitä sanaa nyt halutaan käyttää) kovuus-pehmeys.
Kovat ihmiset ovat julmia ja armottomia. He eivät tunne myötätuntoa heikompia kohtaan. He uskovat muista mieluummin pahaa kuin hyvää. Heidän arvonsa ovat kovia. He eivät tunne ymmärtämystä sääntöjä rikkoneita kohtaan vaan katsovat sääntöjen rikkomisen johtuvan pelkästään pahuudesta, johon on vastattava ankaruudella ja kurilla. Kovat ihmiset inhoavat laiskureita ja sosiaalipummeja, jotka yrittävät elää heidän kustannuksellaan.
Pehmeät ihmiset ovat lempeitä ja anteeksi antavia. He säälivät heikompia. He eivät usko ihmisten olevan sisimmältään hyviä tai pahoja, vaan he uskovat pahuuden tai hyvyyden johtuvan olosuhteista ja muista tekijöistä, joihin voidaan vaikuttaa. Pehmeät ihmiset ymmärtävät sääntöjen rikkojia ja yrittävät keksiä puolusteluja, jotka oikeuttivat säännön rikkomisen. He eivät kannata ankaraa kuria ja ankaria rangaistuksia. Pehmeät ihmiset eivät inhoa laiskureita ja sosiaalipummeja, koska he katsovat, että laiskuuteen tai pummina elämiseen voi olla hyväksyttävä syy.
Tuo on kärjistetty luokittelu. Todellisuudessa useimmat ihmiset ovat jotain tuolta väliltä. Joissakin asioissa ollaan kovia, joissakin ollaan pehmeitä. Jatkan kuitenkin vielä erojen esittelemistä.
Kovat ihmiset eivät näe "henkisiä arvoja" tärkeinä vaan katsovat niiden olevan pelkkää humanistien lässytystä. Heille höpötykset rakennussuojelusta tai eläinsuojelusta ovat typerää vouhottamista ja kehityksen jarruttamista. Kovat ihmiset katsovat, että parasta rakennusten suojelua saadaan aikaan puskutraktoreilla ja dynamiitilla, ja parasta eläinten suojelua on aktiivinen metsästys. He määrittelisivät laillisesti ammuttavaksi paitsi ketut myös kettutytöt, jos se olisi mahdollista. Kovat ihmiset eivät katso kohti historiaa vaan ajattelevat dynaamisesti ja tähtäävät tulevaisuuteen. Rahaa vievät museot voisi heidän mielestään räjäyttää uusien ostoskeskusten tieltä - ja uudistajia kiusaavat museoviraston tyypit siinä mukana. Kovat ihmiset nauravat höpötyksille ilmastonmuutoksesta. Eihän sitä ole edes todistettu.
Pehmeät ihmiset pitävät henkisiä arvoja jopa tärkeämpinä kuin materiaalisia arvoja. He haluavat suojella vanhoja rakennuksia ja vanhaa kulttuurimiljöötä. He ovat kasvissyöjiä ja vastustavat eläinten huonoa kohtelua. Pehmeät ihmiset pitävät ympäristöarvoja tärkeinä ja he haluavat tehdä jotain kasvihuonepäästöjen rajoittamiseksi.
Kovat ihmiset ovat innokkaita maanpuolustajia. He käyvät laskemassa kukkia Mannerheimin haudalle. Sivarit ovat heidän mielestään pelkureita ja raukkoja, jotka pitäisi panna sotatilanteessa ensimmäisenä etulinjaan. Kovat ihmiset arvostavat kuria ja järjestystä. He rakastavat poliisia ja muita käskijöitä, joilla on univormu ja koppalakki. Kovat ihmiset inhoavat kaikkea poikkeavaa. He vihaavat homoja ja muita vähemmistöjä. He kulkevat ulkomailla Suomi-paidassa ja halveksivat muita kulttuureita. He eivät pidä maahanmuuttajista.
Pehmeät ihmiset kannattavat rauhaa ja suosivat aseistakieltäytymistä. Heille aseistakieltäytyjä Pekurinen on suurempi sankari kuin patsaaksi valettu kenraali. Pehmeät ihmiset arvoistavat muita maita ja muita kulttuureja. He eivät lähde matkalle vertaillakseen siellä miten hieno maa Suomi on ja miten surkea maa heidän matkakohteensa on. He arvostavat erilaisuutta ja keräävät vaikutteita muista kulttuureista. Heille Suomi-paidat ja ruisleivistä hokeminen on ahdaskatseista ajattelua. Pehmeät ihmiset eivät vihaa maahanmuuttajia vaan jopa suojelevat heitä, jos karkotus uhkaa. Pehmeät ihmiset hyväksyvät erilaisuuden ja poikkeavuuden eivätkä halveksi vähemmistöjä.
Miten pehmeät ja kovat arvot näkyvät puoluekentässä? Onko jokin puolue pehmeä? Onko jokin puolue kova?
Kaikkien puolueiden kannattajiin kuuluu sekä pehmeitä että kovia ihmisiä, joten aivan selvästi ei voi määritellä jonkin puolueen paikkaa pehmeys-kovuus -ulottuvuudella. Jotain voi kuitenkin päätellä.
Suomalainen epäilyn yhteiskunta
Syksyllä 2006 järjestetty Helsingin Smash Asem mielenosoitus ei kunnolla päässyt edes alkamaan, kun käynnistyi Suomen historian mittavimpiin kuulunut poliisioperaatio, joka johti mielenosoittajien ja osittain paikalla olleen yleisönkin saartamiseen. 139 ihmistä kuljetettiin pois paikalta poliisiautoilla. Monet joutuvat olemaan pidätettyinä yön yli. Poliisitoimien kohteeksi joutuneiden joukkoon kuului entinen ja nykyinen kansanedustaja sekä tiedostusvälineiden edustajia. Mielenosoituksessa ei tehty aineellisia vahinkoja, ja virkavallan vastustaminenkin ilmeni lähinnä humalaisten näytösmielessä heittäminä olutpulloina ja muina esineinä, joista ei ollut suurtaa vaaraa mellakantorjuntavarusteita käyttäville poliiseille. Mielenosoitus oli siis varsin rauhallinen ja hillitty, jos sitä vertaa Euroopan suurkaupungeissa järjestettäviin mielenosoituksiin, joissa särkyy näyteikkunoita ja palaa autoja.
Poliisin keskeyttämä Smash Asem -mielenosoitus johti syytteen nostamiseen 86:ta paikalla ollutta kohtaan. Syyttetä nostetaan mm. laittomasta naamioitumisesta ja haitanteosta virkamiehille sekä niskoittelusta. Syyttäjä vaatii 24:lle syytetylle ehdollista vankeustuomioita.
Mielenosoituksen jälkeen julkaistuissa uutisissa ja lehtijutuissa mielenosoittajia kuvattiin aseistetuksi joukoksi, joka oli aikeissa hajottaa paikkoja ja saada aikaan laajaa tuhoa pääkaupungissa. Tämä vuoksi poliisin mittavaa voimankäyttöä pidettiin perusteltuna. Tämä näkemys tuli voimakkaasti esille myös asiasta käydyssä nettikeskustelussa. Kuitenkin ainoastaan yhtä paikalla ollutta vastaan on nostettu syyte "ampuma-aserikoksesta", koska hänen hallustaan löytyi pippurisumutetta (tämä tieto perustuu internetistä poimittuun aineistoon, eikä siitä käy ilmi, etteikö joku muukin olisi voinut saada syytettä tällä perusteella - todennäköisimmin kuitenkaan ei).
Tallinnassa järjestettiin keväällä 2007 laajoja väkivaltaisia mellakoita, joiden seurauksena särkyi näyteikkunoita ja aiheutui muuta aineellista vahinkoa. Poliisi tukahdutti useita päiviä kestäneet mielenosoitukset ja pidätti 800-1000 niihin oallistunutta. Tiedostusvälineet ovat kertoneet muutaman ihmisen saavan syytteen. Onko syytteitä tulossa lisää? Jos niitä jaettaisiin samassa suhteessa osallistujamäärään kuin Helsingissä, saisimme seurata tiedostusvälineissä laajaa massaoikeudenkäyntiä, jossa olisi sadoittain syytettyjä. Tuollaista ei taida olla tulossa?
Smash Asem mielenosoitus poikkesi monista muista mielenosoituksista siinä, että Smash Asem mielenosoituksessa poliisien määrä ja nostettujen syytteiden määrä oli huippukorkea verrattuna osallistujien määrään ja siihen, mitä mielenosoituksessa oikeastaan tapahtui. Vertailu Tallinnaan ei ehkä ole paras mahdollinen, koska Tallinnassa prosessin taustalla on ulkopoliittisia tekijöitä. Mutta moneen muuhun mielensoitukseen Smash Asemia voi verrata.
Smash Asem -tapahtumien ja jälkinäytösten perusteella voi ehkä tehdä joitakin suomalaista yhteiskuntaa koskevia johtopäätöksiä. Helpomminkin samoihin johtopäätöksiin tosin pääsee kun vertaa esimerkiksi iloisesti hymyilevää virolaista passinrtarkastajaa tai vitsejä kertovaa unkarilaista passintarkastajaa suomalaisessa passikopissa istuvaan "yrmeään jyrmyniskaan", jonka pelkkä katse voisi tappaa, jos katseet tappaisivat.
Pelkästään viranomaisia tarkkailemalla suomalaista yhteiskuntaa voisi kutsua "epäily-yhteiskunnaksi", jos sana "poliisivaltio" tuntuu liian voimakkaalta. Onneksi tavalliset kansalaiset sentään osaavat ottaa asiat rennommin. Kun vielä oppisivat tekemään sen ilman viinaa, niin kyllä Suomikin hiljalleen hivuttautuisi lähemmäksi eurooppalaisia tapoja.
Poliisin keskeyttämä Smash Asem -mielenosoitus johti syytteen nostamiseen 86:ta paikalla ollutta kohtaan. Syyttetä nostetaan mm. laittomasta naamioitumisesta ja haitanteosta virkamiehille sekä niskoittelusta. Syyttäjä vaatii 24:lle syytetylle ehdollista vankeustuomioita.
Mielenosoituksen jälkeen julkaistuissa uutisissa ja lehtijutuissa mielenosoittajia kuvattiin aseistetuksi joukoksi, joka oli aikeissa hajottaa paikkoja ja saada aikaan laajaa tuhoa pääkaupungissa. Tämä vuoksi poliisin mittavaa voimankäyttöä pidettiin perusteltuna. Tämä näkemys tuli voimakkaasti esille myös asiasta käydyssä nettikeskustelussa. Kuitenkin ainoastaan yhtä paikalla ollutta vastaan on nostettu syyte "ampuma-aserikoksesta", koska hänen hallustaan löytyi pippurisumutetta (tämä tieto perustuu internetistä poimittuun aineistoon, eikä siitä käy ilmi, etteikö joku muukin olisi voinut saada syytettä tällä perusteella - todennäköisimmin kuitenkaan ei).
Tallinnassa järjestettiin keväällä 2007 laajoja väkivaltaisia mellakoita, joiden seurauksena särkyi näyteikkunoita ja aiheutui muuta aineellista vahinkoa. Poliisi tukahdutti useita päiviä kestäneet mielenosoitukset ja pidätti 800-1000 niihin oallistunutta. Tiedostusvälineet ovat kertoneet muutaman ihmisen saavan syytteen. Onko syytteitä tulossa lisää? Jos niitä jaettaisiin samassa suhteessa osallistujamäärään kuin Helsingissä, saisimme seurata tiedostusvälineissä laajaa massaoikeudenkäyntiä, jossa olisi sadoittain syytettyjä. Tuollaista ei taida olla tulossa?
Smash Asem mielenosoitus poikkesi monista muista mielenosoituksista siinä, että Smash Asem mielenosoituksessa poliisien määrä ja nostettujen syytteiden määrä oli huippukorkea verrattuna osallistujien määrään ja siihen, mitä mielenosoituksessa oikeastaan tapahtui. Vertailu Tallinnaan ei ehkä ole paras mahdollinen, koska Tallinnassa prosessin taustalla on ulkopoliittisia tekijöitä. Mutta moneen muuhun mielensoitukseen Smash Asemia voi verrata.
Smash Asem -tapahtumien ja jälkinäytösten perusteella voi ehkä tehdä joitakin suomalaista yhteiskuntaa koskevia johtopäätöksiä. Helpomminkin samoihin johtopäätöksiin tosin pääsee kun vertaa esimerkiksi iloisesti hymyilevää virolaista passinrtarkastajaa tai vitsejä kertovaa unkarilaista passintarkastajaa suomalaisessa passikopissa istuvaan "yrmeään jyrmyniskaan", jonka pelkkä katse voisi tappaa, jos katseet tappaisivat.
Pelkästään viranomaisia tarkkailemalla suomalaista yhteiskuntaa voisi kutsua "epäily-yhteiskunnaksi", jos sana "poliisivaltio" tuntuu liian voimakkaalta. Onneksi tavalliset kansalaiset sentään osaavat ottaa asiat rennommin. Kun vielä oppisivat tekemään sen ilman viinaa, niin kyllä Suomikin hiljalleen hivuttautuisi lähemmäksi eurooppalaisia tapoja.
Tasa-arvosta
Keskustalaistaustainen, Vapausfoorumilla esiintyvä Olli Juntunen (OJ) kirjoittaa juttusarjaa nimellä ”Rautalankaa”, jossa hän pyrkii ”oikomaan niitä väärinkäsityksiä mitä ihmisillä on sekä antamaan heille uusia näkemyksiä vääntämällä asioita rautalangasta”.
Eräs OJ:n kirjoitus on nimeltään ”Kaksi tasa-arvon käsitettä”. Kirjoituksensa alussa hän toteaa, että ”julkisessa keskustelussa käytetään tasa-arvo-käsitettä jatkuvasti ja vähintäänkin epämääräisesti”. Sen jälkeen hän vääntää rautalangasta lukijoille oman käsityksensä.
OJ:n mielestä tasa-arvoa on kahta lajia, klassinen ja suhteellinen.
Klassinen tasa-arvo on OJ:n mielestä sitä, että kaikki ihmiset ovat ”tasa-arvoisia”, ja että ihmisillä on ihmisoikeudet, joita ei voi uhrata muiden ihmisten hyvinvoinnin puolesta ilman vahvoja perusteita. Tämän tasa-arvon tulee lähtökohta.
Suhteellinen tasa-arvo on OJ:n näkemyksen mukaan lähinnä vasemmiston käyttämä käsite, jossa tarkastellaan ihmisten asemaa muihin ihmisiin. Tämän tasa-arvon tulee olla tavoite, ”johon on aina pyrittävä”, vaikka se ei voi ollakaan täydellinen ”koska ihmisillä on erilaisia kykyjä, joilla he voivat parantaa asemaansa”.
OJ kirjoittaa, että pitäisi pyrkiä harjoittamaan sellaista politiikkaa, että se mahdollistaisi mahdollisimman monelle ihmisarvoisen elämän. ”Sen sijaan suhteellisella tasa-arvolla ei ole mielestäni mitään merkitystä.”
OJ yhdistää klassiseen tasa-arvoon käsitteen ihmisarvo, jonka hän katsoo tarkoittavan sitä, että ihminen tulee saada elää ilman väkivallan uhkaa siten, että hän voi tyydyttää perustarpeensa, joita OJ kuvailee seuraavasti: ”Näistä tarpeista väitän tärkeimmiksi ruokaa ja lämpöä.”
Tuossa ovat lyhyesti esitettynä OJ:n tasa-arvokirjoituksen oleelliset kohdat. Jokainen päätelköön itse, väänsikö OJ rautalangasta selkeän hahmon vai sotkiko hän rautalankansa sotkuiseksi kasaksi.
Koska OJ esittää, että ”kommentit ja muutosesitykset ovat erittäin tervetulleita”, esitän tässä joitakin.
Jos kirjoituksesta pitäisi valita yksi kohta, johon huomio ensimmäiseksi kiinnittyy, se on OJ:n arvio, että suhteellisella tasa-arvolla ei ole mitään merkitystä.
Eikö kaikki tasa-arvo ole suhteellista? Eikö ihmisten vapauksia on oikeuksia verratakaan muiden ihmisten vapauksiin ja oikeuksiin? Jos vapauksien ja oikeuksien määrissä on eroa, ihmiset eivät ole tasa-arvoisia. Jotkut ovat arvokkaampia tai arvottomampia kuin muut. Miten voidaan määritellä tasa-arvo suhteessa ei mihinkään?
OJ:n klassinen tasa-arvo ei todellisuudessa ole tasa-arvoa vaan pelkästään yhdenmukaista alamaisuutta eli sitä, kun isäntä tai vartija tai diktaattori kohtelee orjiaan tai vankejaan tai alamaisiaan tasapuolisesti. Kun isäntä tai vartija tai diktaattori jätetään tasa-arvokäsitteen ulkopuolelle, syntyy harhakuva, että yhteisössä vallitsisi tasa-arvo. Todellisuudessa ollaan kuitenkin kaukana aidosta tasa-arvosta, joka määritellään kaikkien ihmisyksilöiden kesken - ei pelkästään alamaisten.
Tasa-arvo on mielestäni tila, jossa kenelläkään ihmisellä (ja tarkoitan todellakin kaikkia ihmisiä ja ihmisryhmiä asemasta ja lukumäärästä riippumatta) ei ole oikeutta väkivallalla uhkaamalla tai väkivaltaa käyttämällä alistaa muita ihmisiä tai pakottaa heitä toimimaan alistajan tahdon mukaisesti. Tästä ehdottomasta tasa-arvon säännöstä voidaan poiketa ainoastaan silloin, kun torjutaan jonkun tekemä yritys alistaa muita ja pakottaa muita. Torjuminen voimakeinoja käyttäen on pienempi paha kuin se tilanne, joka syntyisi, jos mitään ei tehtäisi vaan sallittaisiin alistaminen ja pakottaminen. Torjumisella palautetaan tasa-arvo. Jos ei tehtäisi mitään, uhrattaisiin tasa-arvo.
Nykyinen yhteiskunta ei perustu tasa-arvoon, koska se säätää lakeja, joita se pakottaa väkivallan uhalla alamaisensa noudattamaan. Ainostaan edellä mainitut tasa-arvon turvaamiseksi torjuntamielessä säädetyt lait olisivat mahdollisia. Tämän tyyppisiä lakeja ovat esimerkiksi kielto varastaa, kielto harjoittaa väkivaltaa, kielto tappaa, kielto tuhota toisten omaisuutta jne. Sen sijaan sen tyyppiset jatkuvasti lisääntyvät määräykset, kuten pakko rangaistuksen uhalla rekisteröidä 5,6 metrinen purjevene tai pakko leimauttaa veneen jauhesammutin kerran vuodessa, tai pakko maksaa tarkastusmaksu mafiamaisine kiskurikorkoineen, jos pysäköintikiekko on hetken pysäköinnin ajaksi unohtunut ikkunalta tyhjällä parkkipaikalla, ovat pelkkää tyranniaa, koska niillä ei torjuta kenenkään yritystä alistaa muita.
Eräs OJ:n kirjoitus on nimeltään ”Kaksi tasa-arvon käsitettä”. Kirjoituksensa alussa hän toteaa, että ”julkisessa keskustelussa käytetään tasa-arvo-käsitettä jatkuvasti ja vähintäänkin epämääräisesti”. Sen jälkeen hän vääntää rautalangasta lukijoille oman käsityksensä.
OJ:n mielestä tasa-arvoa on kahta lajia, klassinen ja suhteellinen.
Klassinen tasa-arvo on OJ:n mielestä sitä, että kaikki ihmiset ovat ”tasa-arvoisia”, ja että ihmisillä on ihmisoikeudet, joita ei voi uhrata muiden ihmisten hyvinvoinnin puolesta ilman vahvoja perusteita. Tämän tasa-arvon tulee lähtökohta.
Suhteellinen tasa-arvo on OJ:n näkemyksen mukaan lähinnä vasemmiston käyttämä käsite, jossa tarkastellaan ihmisten asemaa muihin ihmisiin. Tämän tasa-arvon tulee olla tavoite, ”johon on aina pyrittävä”, vaikka se ei voi ollakaan täydellinen ”koska ihmisillä on erilaisia kykyjä, joilla he voivat parantaa asemaansa”.
OJ kirjoittaa, että pitäisi pyrkiä harjoittamaan sellaista politiikkaa, että se mahdollistaisi mahdollisimman monelle ihmisarvoisen elämän. ”Sen sijaan suhteellisella tasa-arvolla ei ole mielestäni mitään merkitystä.”
OJ yhdistää klassiseen tasa-arvoon käsitteen ihmisarvo, jonka hän katsoo tarkoittavan sitä, että ihminen tulee saada elää ilman väkivallan uhkaa siten, että hän voi tyydyttää perustarpeensa, joita OJ kuvailee seuraavasti: ”Näistä tarpeista väitän tärkeimmiksi ruokaa ja lämpöä.”
Tuossa ovat lyhyesti esitettynä OJ:n tasa-arvokirjoituksen oleelliset kohdat. Jokainen päätelköön itse, väänsikö OJ rautalangasta selkeän hahmon vai sotkiko hän rautalankansa sotkuiseksi kasaksi.
Koska OJ esittää, että ”kommentit ja muutosesitykset ovat erittäin tervetulleita”, esitän tässä joitakin.
Jos kirjoituksesta pitäisi valita yksi kohta, johon huomio ensimmäiseksi kiinnittyy, se on OJ:n arvio, että suhteellisella tasa-arvolla ei ole mitään merkitystä.
Eikö kaikki tasa-arvo ole suhteellista? Eikö ihmisten vapauksia on oikeuksia verratakaan muiden ihmisten vapauksiin ja oikeuksiin? Jos vapauksien ja oikeuksien määrissä on eroa, ihmiset eivät ole tasa-arvoisia. Jotkut ovat arvokkaampia tai arvottomampia kuin muut. Miten voidaan määritellä tasa-arvo suhteessa ei mihinkään?
OJ:n klassinen tasa-arvo ei todellisuudessa ole tasa-arvoa vaan pelkästään yhdenmukaista alamaisuutta eli sitä, kun isäntä tai vartija tai diktaattori kohtelee orjiaan tai vankejaan tai alamaisiaan tasapuolisesti. Kun isäntä tai vartija tai diktaattori jätetään tasa-arvokäsitteen ulkopuolelle, syntyy harhakuva, että yhteisössä vallitsisi tasa-arvo. Todellisuudessa ollaan kuitenkin kaukana aidosta tasa-arvosta, joka määritellään kaikkien ihmisyksilöiden kesken - ei pelkästään alamaisten.
Tasa-arvo on mielestäni tila, jossa kenelläkään ihmisellä (ja tarkoitan todellakin kaikkia ihmisiä ja ihmisryhmiä asemasta ja lukumäärästä riippumatta) ei ole oikeutta väkivallalla uhkaamalla tai väkivaltaa käyttämällä alistaa muita ihmisiä tai pakottaa heitä toimimaan alistajan tahdon mukaisesti. Tästä ehdottomasta tasa-arvon säännöstä voidaan poiketa ainoastaan silloin, kun torjutaan jonkun tekemä yritys alistaa muita ja pakottaa muita. Torjuminen voimakeinoja käyttäen on pienempi paha kuin se tilanne, joka syntyisi, jos mitään ei tehtäisi vaan sallittaisiin alistaminen ja pakottaminen. Torjumisella palautetaan tasa-arvo. Jos ei tehtäisi mitään, uhrattaisiin tasa-arvo.
Nykyinen yhteiskunta ei perustu tasa-arvoon, koska se säätää lakeja, joita se pakottaa väkivallan uhalla alamaisensa noudattamaan. Ainostaan edellä mainitut tasa-arvon turvaamiseksi torjuntamielessä säädetyt lait olisivat mahdollisia. Tämän tyyppisiä lakeja ovat esimerkiksi kielto varastaa, kielto harjoittaa väkivaltaa, kielto tappaa, kielto tuhota toisten omaisuutta jne. Sen sijaan sen tyyppiset jatkuvasti lisääntyvät määräykset, kuten pakko rangaistuksen uhalla rekisteröidä 5,6 metrinen purjevene tai pakko leimauttaa veneen jauhesammutin kerran vuodessa, tai pakko maksaa tarkastusmaksu mafiamaisine kiskurikorkoineen, jos pysäköintikiekko on hetken pysäköinnin ajaksi unohtunut ikkunalta tyhjällä parkkipaikalla, ovat pelkkää tyranniaa, koska niillä ei torjuta kenenkään yritystä alistaa muita.
"Maltan oppi"ja sen vaikutukset
Kun jotain ikävää tapahtuu, alkaa yleensä sen pohtiminen, miten tapahtuma olisi voitu välttää. Kysytään, miten olisi pitänyt toimia toisin. Kukaan ei kuitenkaan voi sataprosenttisella varmuudella sanoa, mitä olisi voinut tapahtua, jos historia olisi jossakin vaiheessa ja jossakin asiassa lähtenyt kulkemaan eri suuntaan kuin mihin se lähti.
Otetaan esimerkiksi vuonna 1986 tapahtunut panttivankidraama, joka herätti aikoinaan paljon huomiota.
Tapahtumat alkoivat, kun haulikolla ja dynamiitilla varustautunut mies ryösti pankin Jakomäessä. Poliisit piirittivät pankin. Ryöstäjä lähti kolmen panttivangin kanssa liikkeelle autolla. Kaikki autoon siirtyvät kävelivät vilttien alla, joten poliisi ei tiennyt kuka heistä on pankkiryöstäjä, eikä siis voinut ampua häntä.
Poliisit seurasivat autoa Mikkelin torille, jonne he saartoivat sen. Pitkään jatkuneiden neuvottelujen päätteeksi pankkiryöstäjä uhkasi räjäyttää mukanaan olevan dynamiitin, jos autoa ei päästetä liikkeelle. Myös panttivangit rukoilivat epätoivoisesti poliisia päästämään auton menemään, koska he eivät halunneet kuolla. Poliisi ei suostunut vaatimuksiin vaan alkoi ampua kohti pankkiryöstäjää tarkoituksenaan tappaa hänet. Kaksi panttivankia ehti juosta pois autosta, mutta kuljettaja toiminut kolmas panttivanki ei ehtinyt pakoon. Auto räjähti, ja pankkiryöstäjä sekä panttivanki kuolivat. Asiaa puitiin pitkään oikeudessa, ja lopulta toimintaa johtanut poliisi tuomittiin tapahtuman johdosta. Hän ei ollut noudattanut poliisin ylijohdon määräyksiä.
Jos Mikkelin panttivankitapaus olisi ollut amerikkalainen TV-sarja tai elokuva, panttivangin kanssa käydyt neuvottelut olisi todennäköisesti hoitanut erikoiskoulutettu psykologiasta hyvin perillä oleva neuvottelija. Hän olisi päätellyt, miten tilanne kehittyy ja antanut suosituksia. Olisiko tapaus päättynyt verilöylyyn vai johonkin muuhun, sen olisi ratkaissut ohjelman käsikirjoittaja (ja lähetysaika).
On aika yleisesti - ja jossakin määrin jopa poliisin piirissä - myönnetty, että asioita ei hoidettu Mikkelissä parhaalla mahdollisella tavalla. Missä tehtiin pahimmat virheet, siitä on erilaisia mielipiteitä. Jos tapaus olisi ollut yksinkertainen ja selvä, siitä esittäisi poikkeavan mielipiteen korkeintaan muutama minunlaiseni toisinajattelija. Se, että tapauksesta on ollut kanssani pääpiirteittäin samaa mieltä moni älymystöön kuuluva tunnettu henkilö sekä kuolleen panttivangin omaiset, jotka nostivat oikeusjutun poliisia vastaan, osoittaa, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen kuin minä jotkut haluavat sen nähdä. En yritä vedota muihin ihmisiin tai auktoriteetteihin, joten en väitä, että edellä mainittu olisi todiste siitä, että asia on niin tai näin. On kuitenkin - mikä on minun kohdallani harvinaista - mukava olla joskus jostakin asiasta jotain mieltä, jota tietää edes jonkun muunkin olevan.
Asiasta on kirjoitettu paljon, ja siitä on esitetty TV:ssä videonauhoitus. Poliisin tapahtuman aikana käymä radiopuhelinkeskustelu on julkaistu kirjasena. Siitä löytyvät keskustelut, joissa poliisit pyysivät lupaa ampua kaappari. Tämän keskustelun vuotaminen julkisuuteen oli ilmeisesti yksi niistä syistä, jotka saivat kirjailija Paavo Haavikon käyttämään poliisin toiminnasta sanaa "verihumala", jolla hän tarkoitti poliisin tappamiskiihkoa, joka johti lopulta siihen mihin se johti.
Videonauha on näytetty usein televisiossa, ja sen voi katsoa Ylen arkistosta. Sieltä löytyy myös panttivangin haastattelu. Tiedotusvälineistä kävi aikoinaan ilmi, että hengissä selvinneiden panttivankien mielipiteet olivat välittömästi kaappauksen jälkeen olleet tiukemmat kuin viikko myöhemmin tehdyssä haastattelussa, jossa panttivangilla on jo ollut aikaa miettiä asiaa, kuulla erilaisia mielipiteitä ja harkita mitä kannattaa sanoa ja mitä ei.
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=2&t=25&a=413
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=2&t=25&a=428
Videonauhasta käy ilmi se, että viimeisen panttivangin juostua autosta, kaapparilla ei ole enää ollut paljoa aikaa huudella mitään, koska ammunta on alkanut lähes saman tien. Räjähdykseen on aikaa (uutistenlukijan mukaan) viisi sekuntia. Auto yrittää lähteä liikkeelle juuri ennen räjähdystä.
Aika ankea filmi…
Koska tässä asiassa ei voida varmuudella tietää, miten olisi käynyt, jos olisi käynyt toisella tavalla kuin miten kävi, asiassa ei voida koskaan saavuttaa ratkaisua. Se, miten olisi tullut lopulta käymään riippui ilmeisesti siitä, miten tilanne olisi jatkossa edennyt. Jos poliisi olisi täysin luopunut tavoitteesta saada rahat sillä kertaa takaisin ja kaappari samalla vangituksi, panttivangeilla olisi ehkä ollut kohtalaiset mahdollisuudet selvitä.
Poliisin ja yleensäkin valtiota edustavien viranomaisten prioriteettina on rikollisen kiinni saaminen. Ihmishenkien pelastaminen on vasta toissijainen tavoite, johon pyritään, jos se voi tapahtua ensimmäistä tavoitetta vaarantamatta. Täytyy olla olemassa erittäin painavia poliittisia tai muita syitä, mikäli tästä poiketaan. Tämä periaate on nähty niin monessa kaappaustilanteessa ja panttivankitilanteessa vuosien varrella, että on käsittämätöntä kuinka joku panttivankeja ottava yhä kuvittelee voivansa selvitä tilanteesta. Kaapparin tilanne on aina toivoton.
Lentokonekaappaukset ovat hyvä esimerkki siitä miten asenteet ovat muuttuneet. 1960-luvulla kaapparit saivat vielä melko helposti tahtonsa läpi ja onnistuivat joissakin tapauksissa lennättämään koneen haluamaansa kohteeseen, joista Kuuba oli alkuaikoina yksi suosituimpia. Tämä ilmeisesti rohkaisi uusia kaappareita uusiin yrityksiin, ja niin kaappaukset jatkuivat ja lisääntyivät. Käänne tapahtui Maltan lentokentällä vuonna 1985.
http://en.wikipedia.org/wiki/EgyptAir_Flight_648
Tuossa tilanteessa viranomaiset ottivat sen asenteen, että tuleville kaappareille annetaan sellainen opetus, että he eivät tule saamaan vaatimuksiaan läpi, vaan he kuolevat riippumatta siitä kuoleeko samalla panttivankeja. Maltalla tehtiin koneeseen verinen hyökkäys, jossa panttivankeja kuoli. Kun kaappaus oli ohi, 58 panttivankia 90:stä oli kuollut. Syntyneen kaaoksen keskellä kaksi kolmesta kaapparista onnistui säilymään elossa, toinen haavoittuneena. Likaisen työn tekivät Egyptin erikoisjoukot, mutta taustalla vetelivät naruja Yhdysvaltain viranomaiset. Maltan tilanne - joka oli tavallista pahempi sen vuoksi, että kaapparit olivat jo ampuneet kuoliaaksi panttivankeja - oli sopiva paikka kokeilla uutta taktiikkaa.
Maltan jälkeen eri puolilla maailmaa alettiin noudattaa taktiikkaa, jossa päätehtävänä oli kaappareiden tappaminen mihin hintaan tahansa ja vasta toissijaisena tehtävänä panttivankien pelastaminen. Taktiikka osoittautui tehokkaaksi. Kaappaukset muuttuivat verisimmiksi, mutta ne vähenivät.
Edellä mainittu periaate on osittain käytössä vieläkin, ja siitä esimerkkejä ovat Beslanin koulukaappaus ja Moskovan teatterikaappaus, joissa suuri määrä panttivankeja kuoli - osa pelastajien toimesta. Tiukasta taktiikasta on lipsuttu joidenkin yksittäisten häirikkökonekaappareiden kohdalla, jotka on arveltu voitavan taltuttaa helpomminkin. Samaten erityiset poliittiset syyt ovat voineet johtaa kaappareiden lempeämpään käsittelyyn.
Mikkelin kaappausdraaman aikaan turvallisuusviranomaiset eri maissa olivat alkaneet soveltaa tehokkaaksi osoittautunutta Maltan oppia, jonka mukaan kaapparin ei tule selvitä teostaan, vaikka se merkitsisi panttivankien kuolemaa. Tässä hengessä poliisi toimi myös Mikkelissä.
Myöhemmin Maltan oppia on jonkin verran lievennetty, koska veriset ja paljon panttivankeja vaativat operaatiot eivät ole poliittisesti suosittuja.
Otetaan esimerkiksi vuonna 1986 tapahtunut panttivankidraama, joka herätti aikoinaan paljon huomiota.
Tapahtumat alkoivat, kun haulikolla ja dynamiitilla varustautunut mies ryösti pankin Jakomäessä. Poliisit piirittivät pankin. Ryöstäjä lähti kolmen panttivangin kanssa liikkeelle autolla. Kaikki autoon siirtyvät kävelivät vilttien alla, joten poliisi ei tiennyt kuka heistä on pankkiryöstäjä, eikä siis voinut ampua häntä.
Poliisit seurasivat autoa Mikkelin torille, jonne he saartoivat sen. Pitkään jatkuneiden neuvottelujen päätteeksi pankkiryöstäjä uhkasi räjäyttää mukanaan olevan dynamiitin, jos autoa ei päästetä liikkeelle. Myös panttivangit rukoilivat epätoivoisesti poliisia päästämään auton menemään, koska he eivät halunneet kuolla. Poliisi ei suostunut vaatimuksiin vaan alkoi ampua kohti pankkiryöstäjää tarkoituksenaan tappaa hänet. Kaksi panttivankia ehti juosta pois autosta, mutta kuljettaja toiminut kolmas panttivanki ei ehtinyt pakoon. Auto räjähti, ja pankkiryöstäjä sekä panttivanki kuolivat. Asiaa puitiin pitkään oikeudessa, ja lopulta toimintaa johtanut poliisi tuomittiin tapahtuman johdosta. Hän ei ollut noudattanut poliisin ylijohdon määräyksiä.
Jos Mikkelin panttivankitapaus olisi ollut amerikkalainen TV-sarja tai elokuva, panttivangin kanssa käydyt neuvottelut olisi todennäköisesti hoitanut erikoiskoulutettu psykologiasta hyvin perillä oleva neuvottelija. Hän olisi päätellyt, miten tilanne kehittyy ja antanut suosituksia. Olisiko tapaus päättynyt verilöylyyn vai johonkin muuhun, sen olisi ratkaissut ohjelman käsikirjoittaja (ja lähetysaika).
On aika yleisesti - ja jossakin määrin jopa poliisin piirissä - myönnetty, että asioita ei hoidettu Mikkelissä parhaalla mahdollisella tavalla. Missä tehtiin pahimmat virheet, siitä on erilaisia mielipiteitä. Jos tapaus olisi ollut yksinkertainen ja selvä, siitä esittäisi poikkeavan mielipiteen korkeintaan muutama minunlaiseni toisinajattelija. Se, että tapauksesta on ollut kanssani pääpiirteittäin samaa mieltä moni älymystöön kuuluva tunnettu henkilö sekä kuolleen panttivangin omaiset, jotka nostivat oikeusjutun poliisia vastaan, osoittaa, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen kuin minä jotkut haluavat sen nähdä. En yritä vedota muihin ihmisiin tai auktoriteetteihin, joten en väitä, että edellä mainittu olisi todiste siitä, että asia on niin tai näin. On kuitenkin - mikä on minun kohdallani harvinaista - mukava olla joskus jostakin asiasta jotain mieltä, jota tietää edes jonkun muunkin olevan.
Asiasta on kirjoitettu paljon, ja siitä on esitetty TV:ssä videonauhoitus. Poliisin tapahtuman aikana käymä radiopuhelinkeskustelu on julkaistu kirjasena. Siitä löytyvät keskustelut, joissa poliisit pyysivät lupaa ampua kaappari. Tämän keskustelun vuotaminen julkisuuteen oli ilmeisesti yksi niistä syistä, jotka saivat kirjailija Paavo Haavikon käyttämään poliisin toiminnasta sanaa "verihumala", jolla hän tarkoitti poliisin tappamiskiihkoa, joka johti lopulta siihen mihin se johti.
Videonauha on näytetty usein televisiossa, ja sen voi katsoa Ylen arkistosta. Sieltä löytyy myös panttivangin haastattelu. Tiedotusvälineistä kävi aikoinaan ilmi, että hengissä selvinneiden panttivankien mielipiteet olivat välittömästi kaappauksen jälkeen olleet tiukemmat kuin viikko myöhemmin tehdyssä haastattelussa, jossa panttivangilla on jo ollut aikaa miettiä asiaa, kuulla erilaisia mielipiteitä ja harkita mitä kannattaa sanoa ja mitä ei.
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=2&t=25&a=413
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=2&t=25&a=428
Videonauhasta käy ilmi se, että viimeisen panttivangin juostua autosta, kaapparilla ei ole enää ollut paljoa aikaa huudella mitään, koska ammunta on alkanut lähes saman tien. Räjähdykseen on aikaa (uutistenlukijan mukaan) viisi sekuntia. Auto yrittää lähteä liikkeelle juuri ennen räjähdystä.
Aika ankea filmi…
Koska tässä asiassa ei voida varmuudella tietää, miten olisi käynyt, jos olisi käynyt toisella tavalla kuin miten kävi, asiassa ei voida koskaan saavuttaa ratkaisua. Se, miten olisi tullut lopulta käymään riippui ilmeisesti siitä, miten tilanne olisi jatkossa edennyt. Jos poliisi olisi täysin luopunut tavoitteesta saada rahat sillä kertaa takaisin ja kaappari samalla vangituksi, panttivangeilla olisi ehkä ollut kohtalaiset mahdollisuudet selvitä.
Poliisin ja yleensäkin valtiota edustavien viranomaisten prioriteettina on rikollisen kiinni saaminen. Ihmishenkien pelastaminen on vasta toissijainen tavoite, johon pyritään, jos se voi tapahtua ensimmäistä tavoitetta vaarantamatta. Täytyy olla olemassa erittäin painavia poliittisia tai muita syitä, mikäli tästä poiketaan. Tämä periaate on nähty niin monessa kaappaustilanteessa ja panttivankitilanteessa vuosien varrella, että on käsittämätöntä kuinka joku panttivankeja ottava yhä kuvittelee voivansa selvitä tilanteesta. Kaapparin tilanne on aina toivoton.
Lentokonekaappaukset ovat hyvä esimerkki siitä miten asenteet ovat muuttuneet. 1960-luvulla kaapparit saivat vielä melko helposti tahtonsa läpi ja onnistuivat joissakin tapauksissa lennättämään koneen haluamaansa kohteeseen, joista Kuuba oli alkuaikoina yksi suosituimpia. Tämä ilmeisesti rohkaisi uusia kaappareita uusiin yrityksiin, ja niin kaappaukset jatkuivat ja lisääntyivät. Käänne tapahtui Maltan lentokentällä vuonna 1985.
http://en.wikipedia.org/wiki/EgyptAir_Flight_648
Tuossa tilanteessa viranomaiset ottivat sen asenteen, että tuleville kaappareille annetaan sellainen opetus, että he eivät tule saamaan vaatimuksiaan läpi, vaan he kuolevat riippumatta siitä kuoleeko samalla panttivankeja. Maltalla tehtiin koneeseen verinen hyökkäys, jossa panttivankeja kuoli. Kun kaappaus oli ohi, 58 panttivankia 90:stä oli kuollut. Syntyneen kaaoksen keskellä kaksi kolmesta kaapparista onnistui säilymään elossa, toinen haavoittuneena. Likaisen työn tekivät Egyptin erikoisjoukot, mutta taustalla vetelivät naruja Yhdysvaltain viranomaiset. Maltan tilanne - joka oli tavallista pahempi sen vuoksi, että kaapparit olivat jo ampuneet kuoliaaksi panttivankeja - oli sopiva paikka kokeilla uutta taktiikkaa.
Maltan jälkeen eri puolilla maailmaa alettiin noudattaa taktiikkaa, jossa päätehtävänä oli kaappareiden tappaminen mihin hintaan tahansa ja vasta toissijaisena tehtävänä panttivankien pelastaminen. Taktiikka osoittautui tehokkaaksi. Kaappaukset muuttuivat verisimmiksi, mutta ne vähenivät.
Edellä mainittu periaate on osittain käytössä vieläkin, ja siitä esimerkkejä ovat Beslanin koulukaappaus ja Moskovan teatterikaappaus, joissa suuri määrä panttivankeja kuoli - osa pelastajien toimesta. Tiukasta taktiikasta on lipsuttu joidenkin yksittäisten häirikkökonekaappareiden kohdalla, jotka on arveltu voitavan taltuttaa helpomminkin. Samaten erityiset poliittiset syyt ovat voineet johtaa kaappareiden lempeämpään käsittelyyn.
Mikkelin kaappausdraaman aikaan turvallisuusviranomaiset eri maissa olivat alkaneet soveltaa tehokkaaksi osoittautunutta Maltan oppia, jonka mukaan kaapparin ei tule selvitä teostaan, vaikka se merkitsisi panttivankien kuolemaa. Tässä hengessä poliisi toimi myös Mikkelissä.
Myöhemmin Maltan oppia on jonkin verran lievennetty, koska veriset ja paljon panttivankeja vaativat operaatiot eivät ole poliittisesti suosittuja.
Friday, September 28, 2007
Kuka on pahantekijä ja kuka uhri?
Tässä jutussa viittaan elokuussa 2007 langetettuun kunnianloukkaustuomioon, jossa 15-vuotias koulupoika määrättiin maksamaan sakkoa sekä korvauksia opettajalleen, koska hän oli julkaissut opettajaa esittävän videon Youtubessa.
Mistä moraali alunperin on tullutkin, nykyisin vallalla oleva moraalikäsitys on peräisin lakikirjasta - ja vain siitä. Jos elettäisiin aikaa, jolloin käsite kunnia ymmärrettiin hyvyydeksi ja jalomielisyydeksi, Youtube-oikeudenkäynti nähtäisiin eri tavalla.
Seuraava ohje löytyy Vuorisaarnasta (Matteus 5-7). Jos elettäisiin erilaisia aikoja, loukatuksi itsensä kokenut opettaja olisi ehkä toiminut tämän ohjeen mukaan:
"Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' 39 Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin."
15-vuotias koulupoika ehkä oli vielä siinä määrin rippikoulussa saamansa opetuksen lumoissa, että hän toimi lapsellisessa hyväuskoisuudessaan niin kuin Jeesus vuorisaarnassa opetti. Hän poisti videon ja pyysi tekoaan anteeksi.
"Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla oikeuteen. Muuten hän saattaa luovuttaa sinut tuomarille ja tuomari vartijalle, ja niin sinut teljetään vankilaan."
Pojan sovinnontarjous ei auttanut, koska nyt ei eletä viattomuuden maailmassa, jossa pahat teot voisi saada anteeksi. Nykyistä elämäntapaa hallitsee ankaruus, julmuus, syyllisten etsiminen ja kosto.
Ja niinpä pojalle kostettiin. Kostettiin oikein kunnolla. Hän joutuu maksamaan opettajan mielipahasta yli 2890 euroa, joista opettaja saa 800 euroa, lakimiehet yli 2000 euroa ja valtio 90 euroa. Opettaja ei olisi tyytynyt edes tähän, vaan hän vaati, että poika olisi pantu kärsimään yli 4090 euron edestä. Oikeus kuitenkin alensi summaa.
Ja tälle kostolle, jonka kohde on 15-vuotias poika ja tekijä kuusikymppinen nainen, Suomen kansa hurraa tyytyväisenä kuin katuyleisö aikoinaan, kun lynkkaajat vetivät mustaa miestä lyhtypylvääseen. Useimpien mielestä poika sai mitä ansaitsi, ja lisäksi tuomio on signaali muullekin koulunuorisolle, ettei mitä tahansa saa tehdä.
Vain harvat ovat uskaltaneet sanoa epäilevän mielipiteen ja kysyä, kuuluuko 15-vuotiaan koulupojan todellakin maksaa tuhansia euroja siksi, että häntä käytetään pelotteena?
Kovin moni ei ole tainnut miettiä sitäkään, miksi koulumaailmassa mielensä pahoittaneiden henkisiä kärsimyksiä ei useamminkin korvata. Oppilaathan kiusaavat koulujen pihoilla toisiaan monesti väkivaltaisestikin, ja hakatuille oppilaille aiheutuu koulupelkoa ja elinikäisiä traumoja. Kai niistä jonkinlaiset korvaukset voisi saada? Opettajat kuitenkin katsovat muualle, kun tällaista tapahtuu, tai puuttuvat tilanteeseen ylimalkaisesti asenteella "pojat ovat poikia". Opettajanhuoneessa tiedetään, että tietyt oppilaat ovat hakkaajia ja kiusaajia, mutta mukavasti kahvikuppiensa ääressä istuvat opettajat eivät lähde viemään näitä oppilaita oikeuteen eivätkä vaadi, että näiden oppilaiden pitäisi maksaa korvauksia uhreilleen. Mutta kun internetistä löytyy video, jossa näyttämöllä pelleilleen opettajan kustannuksella vähän vitsaillaan, muuttuu ääni kellossa.
Kunnianloukkaustuomio kyllä antoi signaalin koululaisille ja muillekin, mutta millaisen signaalin?
Mistä moraali alunperin on tullutkin, nykyisin vallalla oleva moraalikäsitys on peräisin lakikirjasta - ja vain siitä. Jos elettäisiin aikaa, jolloin käsite kunnia ymmärrettiin hyvyydeksi ja jalomielisyydeksi, Youtube-oikeudenkäynti nähtäisiin eri tavalla.
Seuraava ohje löytyy Vuorisaarnasta (Matteus 5-7). Jos elettäisiin erilaisia aikoja, loukatuksi itsensä kokenut opettaja olisi ehkä toiminut tämän ohjeen mukaan:
"Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' 39 Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin."
15-vuotias koulupoika ehkä oli vielä siinä määrin rippikoulussa saamansa opetuksen lumoissa, että hän toimi lapsellisessa hyväuskoisuudessaan niin kuin Jeesus vuorisaarnassa opetti. Hän poisti videon ja pyysi tekoaan anteeksi.
"Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla oikeuteen. Muuten hän saattaa luovuttaa sinut tuomarille ja tuomari vartijalle, ja niin sinut teljetään vankilaan."
Pojan sovinnontarjous ei auttanut, koska nyt ei eletä viattomuuden maailmassa, jossa pahat teot voisi saada anteeksi. Nykyistä elämäntapaa hallitsee ankaruus, julmuus, syyllisten etsiminen ja kosto.
Ja niinpä pojalle kostettiin. Kostettiin oikein kunnolla. Hän joutuu maksamaan opettajan mielipahasta yli 2890 euroa, joista opettaja saa 800 euroa, lakimiehet yli 2000 euroa ja valtio 90 euroa. Opettaja ei olisi tyytynyt edes tähän, vaan hän vaati, että poika olisi pantu kärsimään yli 4090 euron edestä. Oikeus kuitenkin alensi summaa.
Ja tälle kostolle, jonka kohde on 15-vuotias poika ja tekijä kuusikymppinen nainen, Suomen kansa hurraa tyytyväisenä kuin katuyleisö aikoinaan, kun lynkkaajat vetivät mustaa miestä lyhtypylvääseen. Useimpien mielestä poika sai mitä ansaitsi, ja lisäksi tuomio on signaali muullekin koulunuorisolle, ettei mitä tahansa saa tehdä.
Vain harvat ovat uskaltaneet sanoa epäilevän mielipiteen ja kysyä, kuuluuko 15-vuotiaan koulupojan todellakin maksaa tuhansia euroja siksi, että häntä käytetään pelotteena?
Kovin moni ei ole tainnut miettiä sitäkään, miksi koulumaailmassa mielensä pahoittaneiden henkisiä kärsimyksiä ei useamminkin korvata. Oppilaathan kiusaavat koulujen pihoilla toisiaan monesti väkivaltaisestikin, ja hakatuille oppilaille aiheutuu koulupelkoa ja elinikäisiä traumoja. Kai niistä jonkinlaiset korvaukset voisi saada? Opettajat kuitenkin katsovat muualle, kun tällaista tapahtuu, tai puuttuvat tilanteeseen ylimalkaisesti asenteella "pojat ovat poikia". Opettajanhuoneessa tiedetään, että tietyt oppilaat ovat hakkaajia ja kiusaajia, mutta mukavasti kahvikuppiensa ääressä istuvat opettajat eivät lähde viemään näitä oppilaita oikeuteen eivätkä vaadi, että näiden oppilaiden pitäisi maksaa korvauksia uhreilleen. Mutta kun internetistä löytyy video, jossa näyttämöllä pelleilleen opettajan kustannuksella vähän vitsaillaan, muuttuu ääni kellossa.
Kunnianloukkaustuomio kyllä antoi signaalin koululaisille ja muillekin, mutta millaisen signaalin?
Tuesday, August 7, 2007
Kesähellettä
En ole viime aikoina kovin paljon kirjoitellut mihinkään, koska kesällä harrastan muita asioita. Joillekin nettifoorumeille on silloin tällöin tullut jotain postitettua.
Kun lukee erilaisia blogeja ja keskusteluja, monenlaiset maailmankuvat ja aatteet tulevat tutuiksi Blogeja on joka lähtöön aina henkilökohtaisista tarinoista koko maailmaan koskeviin filosofisiin pohdintoihin. Joissakin blogeissa keskitytään johonkin rajattuun aiheeseen tai harrastukseen. Joissakin käsitellään yhteiskunnallisia ilmiöitä. Minullakin on muutama blogi, mutta en pidä niitä yllä kovin aktiivisesti. Teen mieluummin perinteisiä kotisivuja, koska niiden sisältöä ja ulkoasua on helpompi hallita. Kotisivuilla voi esittää valokuvia ja muuta materiaalia helpommin kuin blogeissa. Blogit soveltuvat parhaiten kirjoittamiseen.
Jos hakee sattumanvaraisesti blogeja, löytää varsin paljon sellaisia, joiden aihe on tavalla tai toisella maahanmuutto. Tällaisten blogien kirjoittajat ovat huolissaan Suomen kansan, valkoisen rodun ja eurooppalaisen kulttuurin tulevaisuudesta. He pelkäävät, että tummaihoiset maahanmuuttajat syrjäyttävät vähitellen alkuperäiset vaaleat suomalaiset ja eurooppalaiset. Samalla suomalainen ja eurooppalainen kulttuuri joutuu väistymään islamilaisperäisen kulttuurin tieltä. Bloggaajat käyvät internetissä raivoisaa taistelua sen puolesta, että näin ei kävisi.
En jaksa innostua tuollaisesta aiheesta, koska maailmanhistoria menee tiettyä rataansa, eikä siihen voi kovin paljon vaikuttaa. Ihmiset muuttavat ja kulttuurit muuttuvat. Rodut sekoittuvat. Jotkut aatteet ja uskonnot katoavat, ja toisia tulee tilalle. Mikään ei ole ikuista. Koko maailmaa koskeviin muutoksiin ei yksittäinen blogin kirjoittaja voi vaikuttaa. Joitakin asioita voidaan torjua aikansa, mutta lopulta käy niin kuin on käydäkseen.
Monien ihmisten on vaikea ymmärtää sitä, että aika etenee ja sukupolvet katoavat. Monet ihmiset elävät niin kuin he eläisivät ikuisesti. Ajatellaanpa vaikka jotain kuusikymppistä tai seitsemänkymppistä miestä tai naista, joka kiihkeästi vastustaa uraanikaivoksen tai ydinvoimalan rakentamista omaan kotikuntaansa. Miksi hän vastustaa sitä?
Kaivoshankkeet ja ydinvoimalahankkeet ovat niin hitaasti eteneviä prosesseja, että vähänkin iäkkäämpi ihminen makaa jo haudassa siinä vaiheessa, kun projektit lopulta toteutuvat. Hänen lapsensa ja lastenlapsensa ovat ehkä muuttaneet työn tai opiskelun perässä muualle, eikä kukaan suvusta enää asu paikkakunnalla. Tätä monien on vaikea ymmärtää. Ihmiset kuvittelevat asuvansa ja jälkeläistensä asuvan samassa paikassa lähes ikuisesti.
Minua ei kovin paljon kiinnosta se, minkä värisiä ja mitä uskontoa harjoittavia ihmisiä asuu nykyisen Suomen alueella viidensadan vuoden päästä. Minua ei oikeastaan kiinnosta edes se, mitä tapahtuu nykyiselle asuinkunnalleni seuraavien vuosikymmenien aikana. Jos paikkakunta päätetään muuttaa yhdeksi suureksi avokaatopaikaksi koko Euroopan jätteille, niin mikäs siinä.
No, täytyy myöntää, että en minäkään ole aivan välinpitämätön ole, kun on kyse joistakin rakennushankkeista. Eniten minua harmittavat hankkeet, joilla tuhotaan joitakin perinteisiä maisemia tai luontoarvoja, ja joiden aikataulu on sellainen, että joudun ehkä itsekin ne näkemään. Kauhistuttavimpia tällaisia ovat isot pengertiet, joita vedetään järvenselkien yli. Ne näkyvät kymmenien kilometrien päähän ja turmelevat peruuttamattomasti valtavan alueen näkymät. Myös laajojen asumattomien luonnontilaisten rantamaisemien kaavoittaminen mökkitonteiksi ja asuinalueiksi tuntuu pahalta, sillä koskematonta luontoa on yhä vähemmän jäljellä. En tietenkään vastusta kaikkea uudisrakentamista, mutta silloin kun viimeiset luonnontilaiset erämaasaaret ja rannat ovat uhattuina - jos muuallekin voisi rakentaa - se tuntuu pahalta.
Myös valosaaste on alkanut ärsyttää. Erässä teollisuuslaitoksessa asennettiin kirkkaat keltaiset valot piha-alueelle ja suunnattiin ne ylimielisesti siten, että niiden häikäisevä valo näkyy kauas järvenselälle. Valot palavat yötä päivää, ja niiden ansiosta perinteinen pimeä yö on poistunut kokonaan kyseiseltä järveltä. Valohaitasta kärsivät rantojen asukkaat yli kymmenen kilometrin laajuisella alueella. Mökkiläisten tunnelmalliset illat kuutamon valossa ovat historiaa, kun valo tulee sähköyhtiöltä, eikä sitä saa sammutettua.
Tässä jutussa oli tarkoitus esitellä poliittinen ohjelmani tai poliittiset periaatteeni, ja edellä olevien asioiden piti olla vain johdatusta tähän varsinaiseen aiheeseen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että en jaksakaan jauhaa politiikasta. Ulkona on tätä kirjoittaessani eräs kesän lämpimimmistä päivistä, eikä sellaisena jaksa miettiä ideologioita ja aatteita - eikä paljon vaatteitakaan. Palaan aiheeseen myöhemmin.
Totean nyt vain lyhyesti, että poliittisen ajatteluni keskeisimpiä asioita ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Tasa-arvolla tarkoitan tilaa, jossa hyväksytään perusperiaatteeksi se, että kukaan ihminen ei ole arvokkaampi tai vähäarvoisempi kuin muut, eikä kenelläkään ole oikeutta väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla pakottaa muita. Edes enemmistöllä ei ole tällaista oikeutta. Oikeudenmukaisuutta puolestaan on se, että yhteiskunnan toimenpiteet, olivatpa ne palveluja tai rangaistuksia, kohdistuvat kaikkiin samalla tavalla. Jos yhteiskunta tuomitsee, tuomion tulee olla järkevässä suhteessa tekoon, josta rangaistaan. Jos kahden ihmisen tekojen seuraamukset muille ihmisille ovat samat, myös tekijöiden tulee saada vaikutuksiltaan samantasoinen tuomio.
Nykyisessä järjestelmässä nuo periaatteet eivät toteudu, vaan osalla ihmisistä on enemmän oikeuksia kuin muilla, ja osa ihmisistä joutuu väkivallan uhan edessä alistumaan muiden säätämiin pakkoihin. Myös lainvastaisten tekojen seuraukset ovat tekojen haitallisuuteen nähden mitä sattuu. Ihmisiä, jotka eivät ole teoillaan aiheuttaneet vähäisintäkään haittaa kenellekään, tuomitaan kaavamaisesti ankariin rangaistuksiin, ja vastaavasti jotkut paljon haittaa tuottaneet rikolliset selviävät lievillä seuraamuksilla.
Monday, May 7, 2007
Freedom missing
Citizens' freedom has decreased and will decrease. The members of The Parliament are giving it away like they were in some kind of a trance. They think, that people have given them a commission to do that. This is a wrong idea. Even if the people had given a commission, it is worthless. Nobody has a right to make decisions in the name of others. Everybody can give a permission to take away his personal freedom, but nobody can give a permission to take away another's freedom. This kind of a permission has no more value than a terrorist's bomb. The meaning of both these things is just to oblige and to oppress.
The last phase has been achieved in brain-washing and oppressing people. In the first phase the attempts to subjugate people lead to resistance. This kind of actions are not accepted. At the second phase attempts to oppress people lead to demands to justify the matter and to discuss about it. And finally in the third phase oppressed people are so totally under apathy, that the oppression does not produce discussion or any resistance. Humble and silent people accept all possible mad things, which are ordered. All think, that there is no point to talk about things, because it would not lead to anything. In this phase the oppressors are arrogant and full of feeling of the power. They subjugate people just because they enjoy to do so.
In this kind of a society we are living.
The last phase has been achieved in brain-washing and oppressing people. In the first phase the attempts to subjugate people lead to resistance. This kind of actions are not accepted. At the second phase attempts to oppress people lead to demands to justify the matter and to discuss about it. And finally in the third phase oppressed people are so totally under apathy, that the oppression does not produce discussion or any resistance. Humble and silent people accept all possible mad things, which are ordered. All think, that there is no point to talk about things, because it would not lead to anything. In this phase the oppressors are arrogant and full of feeling of the power. They subjugate people just because they enjoy to do so.
In this kind of a society we are living.
Väärällä tavalla ajattelevat?
Kuvitteleminen on sallittua - ainakin toistaiseksi. Mutta kaikkein kuvitelmien esittäminen julkisuudessa ei ole sallittua. Kaikki sensuurihan nimittäin kohdistuu asioihin, jotka ennen julkisuuteen tuloaan ovat olleet jonkun kuvitelmia. Sensuurin kohteeksi joutunut kirjakin on ollut alussa pelkkiä ajatuksia kirjoittajansa mielessä. Vasta kun ajatukset on pantu paperille ja levitetty julkisuuteen, sensuurit ovat iskeneet kyntensä niihin. Jos ajattelemista pystyttäisiin kontrolloimaan, varmaan siihenkin iskettäisiin.
Minua ärsyttää JIM-kanavalla pyörivä mainos, jossa nimitetään tietyllä tavalla ajattelevia ihmisiä "asennevammaisiksi" ja sanotaan, että asennevamman voi korjata. Sana "asennevamma" on epäilyttävä sen vuoksi, että se tavallaan määrittelee ainoan oikean ja hyväksyttävän asenteen (eli tavan ajatella). Väärällä tavalla ajatteleminen katsotaan vammaksi, joka pitää hoitaa.
Kyse on yhdenmukaistamisesta. Toisinajattelijat pitää hoitaa ajattelemaan tietyllä tavalla. Yhtenäistä alamaisten laumaa on helppo hallita.
Minua ärsyttää JIM-kanavalla pyörivä mainos, jossa nimitetään tietyllä tavalla ajattelevia ihmisiä "asennevammaisiksi" ja sanotaan, että asennevamman voi korjata. Sana "asennevamma" on epäilyttävä sen vuoksi, että se tavallaan määrittelee ainoan oikean ja hyväksyttävän asenteen (eli tavan ajatella). Väärällä tavalla ajatteleminen katsotaan vammaksi, joka pitää hoitaa.
Kyse on yhdenmukaistamisesta. Toisinajattelijat pitää hoitaa ajattelemaan tietyllä tavalla. Yhtenäistä alamaisten laumaa on helppo hallita.
Wednesday, March 21, 2007
Vapaus kadoksissa
Kansalaisten vapaus on vähentynyt ja vähenee edelleen. Kansanedustajat luovuttavat sitä pois kuin jonkinlaisen hurmoksen vallassa. He katsovat äänestäjien antaneen heille valtakirjan tehdä näin. Käsitys on väärä, sillä vaikka kansalaiset olsivatkin antaneet valtakirjan, se on arvoton. Kenelläkään ei ole oikeutta tehdä päätöksiä toisten puolesta. Jokainen voi antaa valtakirjan tehdä omalle vapaudelleen mitä haluaa, mutta kukaan ei voi antaa sitovaa valtakirjaa puuttua jonkun muun vapauteen. Tällaisella valtakirjalla on yhtä vähän oikeutusta kuin terroristien pommilla. Kummankin tarkoituksena on pakottaa ja alistaa.
Ihmisten aivopesemisessä ja alistamisessa ollaan saavutettu viimeinen vaihe. Ensimmäisessä vaiheessa alistamisen yritys johtaa vastarintaan. Sitä ei hyväksytä. Toisessa vaiheessa se johtaa vaatimuksiin perustella asia ja keskustella siitä. Kolmannessa vaiheessa alistetut ovat jo niin täydellisesti apatian vallassa, että alistaminen ei herätä enää minkäänlaista keskustelua vastarinnasta puhumattakaan. Kaikkein hulluimmatkin asiat mitkä "ylhäältä" tulevat, otetaan vastaan nöyrinä ja hiljaisina. Kaikilla on tunne, että vastaan sanominen olisi kuitenkin turhaa eikä johtaisi mihinkään. Tässä vaiheessa alistajat ovat ylimielisiä ja valtansa tunnossa. He alistavat ihmisiä pelkästään alistamisen ilosta.
Tällaisessa yhteiskunnassa me elämme.
Ihmisten aivopesemisessä ja alistamisessa ollaan saavutettu viimeinen vaihe. Ensimmäisessä vaiheessa alistamisen yritys johtaa vastarintaan. Sitä ei hyväksytä. Toisessa vaiheessa se johtaa vaatimuksiin perustella asia ja keskustella siitä. Kolmannessa vaiheessa alistetut ovat jo niin täydellisesti apatian vallassa, että alistaminen ei herätä enää minkäänlaista keskustelua vastarinnasta puhumattakaan. Kaikkein hulluimmatkin asiat mitkä "ylhäältä" tulevat, otetaan vastaan nöyrinä ja hiljaisina. Kaikilla on tunne, että vastaan sanominen olisi kuitenkin turhaa eikä johtaisi mihinkään. Tässä vaiheessa alistajat ovat ylimielisiä ja valtansa tunnossa. He alistavat ihmisiä pelkästään alistamisen ilosta.
Tällaisessa yhteiskunnassa me elämme.
Subscribe to:
Posts (Atom)