Kun jotain ikävää tapahtuu, alkaa yleensä sen pohtiminen, miten tapahtuma olisi voitu välttää. Kysytään, miten olisi pitänyt toimia toisin. Kukaan ei kuitenkaan voi sataprosenttisella varmuudella sanoa, mitä olisi voinut tapahtua, jos historia olisi jossakin vaiheessa ja jossakin asiassa lähtenyt kulkemaan eri suuntaan kuin mihin se lähti.
Otetaan esimerkiksi vuonna 1986 tapahtunut panttivankidraama, joka herätti aikoinaan paljon huomiota.
Tapahtumat alkoivat, kun haulikolla ja dynamiitilla varustautunut mies ryösti pankin Jakomäessä. Poliisit piirittivät pankin. Ryöstäjä lähti kolmen panttivangin kanssa liikkeelle autolla. Kaikki autoon siirtyvät kävelivät vilttien alla, joten poliisi ei tiennyt kuka heistä on pankkiryöstäjä, eikä siis voinut ampua häntä.
Poliisit seurasivat autoa Mikkelin torille, jonne he saartoivat sen. Pitkään jatkuneiden neuvottelujen päätteeksi pankkiryöstäjä uhkasi räjäyttää mukanaan olevan dynamiitin, jos autoa ei päästetä liikkeelle. Myös panttivangit rukoilivat epätoivoisesti poliisia päästämään auton menemään, koska he eivät halunneet kuolla. Poliisi ei suostunut vaatimuksiin vaan alkoi ampua kohti pankkiryöstäjää tarkoituksenaan tappaa hänet. Kaksi panttivankia ehti juosta pois autosta, mutta kuljettaja toiminut kolmas panttivanki ei ehtinyt pakoon. Auto räjähti, ja pankkiryöstäjä sekä panttivanki kuolivat. Asiaa puitiin pitkään oikeudessa, ja lopulta toimintaa johtanut poliisi tuomittiin tapahtuman johdosta. Hän ei ollut noudattanut poliisin ylijohdon määräyksiä.
Jos Mikkelin panttivankitapaus olisi ollut amerikkalainen TV-sarja tai elokuva, panttivangin kanssa käydyt neuvottelut olisi todennäköisesti hoitanut erikoiskoulutettu psykologiasta hyvin perillä oleva neuvottelija. Hän olisi päätellyt, miten tilanne kehittyy ja antanut suosituksia. Olisiko tapaus päättynyt verilöylyyn vai johonkin muuhun, sen olisi ratkaissut ohjelman käsikirjoittaja (ja lähetysaika).
On aika yleisesti - ja jossakin määrin jopa poliisin piirissä - myönnetty, että asioita ei hoidettu Mikkelissä parhaalla mahdollisella tavalla. Missä tehtiin pahimmat virheet, siitä on erilaisia mielipiteitä. Jos tapaus olisi ollut yksinkertainen ja selvä, siitä esittäisi poikkeavan mielipiteen korkeintaan muutama minunlaiseni toisinajattelija. Se, että tapauksesta on ollut kanssani pääpiirteittäin samaa mieltä moni älymystöön kuuluva tunnettu henkilö sekä kuolleen panttivangin omaiset, jotka nostivat oikeusjutun poliisia vastaan, osoittaa, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen kuin minä jotkut haluavat sen nähdä. En yritä vedota muihin ihmisiin tai auktoriteetteihin, joten en väitä, että edellä mainittu olisi todiste siitä, että asia on niin tai näin. On kuitenkin - mikä on minun kohdallani harvinaista - mukava olla joskus jostakin asiasta jotain mieltä, jota tietää edes jonkun muunkin olevan.
Asiasta on kirjoitettu paljon, ja siitä on esitetty TV:ssä videonauhoitus. Poliisin tapahtuman aikana käymä radiopuhelinkeskustelu on julkaistu kirjasena. Siitä löytyvät keskustelut, joissa poliisit pyysivät lupaa ampua kaappari. Tämän keskustelun vuotaminen julkisuuteen oli ilmeisesti yksi niistä syistä, jotka saivat kirjailija Paavo Haavikon käyttämään poliisin toiminnasta sanaa "verihumala", jolla hän tarkoitti poliisin tappamiskiihkoa, joka johti lopulta siihen mihin se johti.
Videonauha on näytetty usein televisiossa, ja sen voi katsoa Ylen arkistosta. Sieltä löytyy myös panttivangin haastattelu. Tiedotusvälineistä kävi aikoinaan ilmi, että hengissä selvinneiden panttivankien mielipiteet olivat välittömästi kaappauksen jälkeen olleet tiukemmat kuin viikko myöhemmin tehdyssä haastattelussa, jossa panttivangilla on jo ollut aikaa miettiä asiaa, kuulla erilaisia mielipiteitä ja harkita mitä kannattaa sanoa ja mitä ei.
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=2&t=25&a=413
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=2&t=25&a=428
Videonauhasta käy ilmi se, että viimeisen panttivangin juostua autosta, kaapparilla ei ole enää ollut paljoa aikaa huudella mitään, koska ammunta on alkanut lähes saman tien. Räjähdykseen on aikaa (uutistenlukijan mukaan) viisi sekuntia. Auto yrittää lähteä liikkeelle juuri ennen räjähdystä.
Aika ankea filmi…
Koska tässä asiassa ei voida varmuudella tietää, miten olisi käynyt, jos olisi käynyt toisella tavalla kuin miten kävi, asiassa ei voida koskaan saavuttaa ratkaisua. Se, miten olisi tullut lopulta käymään riippui ilmeisesti siitä, miten tilanne olisi jatkossa edennyt. Jos poliisi olisi täysin luopunut tavoitteesta saada rahat sillä kertaa takaisin ja kaappari samalla vangituksi, panttivangeilla olisi ehkä ollut kohtalaiset mahdollisuudet selvitä.
Poliisin ja yleensäkin valtiota edustavien viranomaisten prioriteettina on rikollisen kiinni saaminen. Ihmishenkien pelastaminen on vasta toissijainen tavoite, johon pyritään, jos se voi tapahtua ensimmäistä tavoitetta vaarantamatta. Täytyy olla olemassa erittäin painavia poliittisia tai muita syitä, mikäli tästä poiketaan. Tämä periaate on nähty niin monessa kaappaustilanteessa ja panttivankitilanteessa vuosien varrella, että on käsittämätöntä kuinka joku panttivankeja ottava yhä kuvittelee voivansa selvitä tilanteesta. Kaapparin tilanne on aina toivoton.
Lentokonekaappaukset ovat hyvä esimerkki siitä miten asenteet ovat muuttuneet. 1960-luvulla kaapparit saivat vielä melko helposti tahtonsa läpi ja onnistuivat joissakin tapauksissa lennättämään koneen haluamaansa kohteeseen, joista Kuuba oli alkuaikoina yksi suosituimpia. Tämä ilmeisesti rohkaisi uusia kaappareita uusiin yrityksiin, ja niin kaappaukset jatkuivat ja lisääntyivät. Käänne tapahtui Maltan lentokentällä vuonna 1985.
http://en.wikipedia.org/wiki/EgyptAir_Flight_648
Tuossa tilanteessa viranomaiset ottivat sen asenteen, että tuleville kaappareille annetaan sellainen opetus, että he eivät tule saamaan vaatimuksiaan läpi, vaan he kuolevat riippumatta siitä kuoleeko samalla panttivankeja. Maltalla tehtiin koneeseen verinen hyökkäys, jossa panttivankeja kuoli. Kun kaappaus oli ohi, 58 panttivankia 90:stä oli kuollut. Syntyneen kaaoksen keskellä kaksi kolmesta kaapparista onnistui säilymään elossa, toinen haavoittuneena. Likaisen työn tekivät Egyptin erikoisjoukot, mutta taustalla vetelivät naruja Yhdysvaltain viranomaiset. Maltan tilanne - joka oli tavallista pahempi sen vuoksi, että kaapparit olivat jo ampuneet kuoliaaksi panttivankeja - oli sopiva paikka kokeilla uutta taktiikkaa.
Maltan jälkeen eri puolilla maailmaa alettiin noudattaa taktiikkaa, jossa päätehtävänä oli kaappareiden tappaminen mihin hintaan tahansa ja vasta toissijaisena tehtävänä panttivankien pelastaminen. Taktiikka osoittautui tehokkaaksi. Kaappaukset muuttuivat verisimmiksi, mutta ne vähenivät.
Edellä mainittu periaate on osittain käytössä vieläkin, ja siitä esimerkkejä ovat Beslanin koulukaappaus ja Moskovan teatterikaappaus, joissa suuri määrä panttivankeja kuoli - osa pelastajien toimesta. Tiukasta taktiikasta on lipsuttu joidenkin yksittäisten häirikkökonekaappareiden kohdalla, jotka on arveltu voitavan taltuttaa helpomminkin. Samaten erityiset poliittiset syyt ovat voineet johtaa kaappareiden lempeämpään käsittelyyn.
Mikkelin kaappausdraaman aikaan turvallisuusviranomaiset eri maissa olivat alkaneet soveltaa tehokkaaksi osoittautunutta Maltan oppia, jonka mukaan kaapparin ei tule selvitä teostaan, vaikka se merkitsisi panttivankien kuolemaa. Tässä hengessä poliisi toimi myös Mikkelissä.
Myöhemmin Maltan oppia on jonkin verran lievennetty, koska veriset ja paljon panttivankeja vaativat operaatiot eivät ole poliittisesti suosittuja.
No comments:
Post a Comment