Kaksi viikkoa kommunistidiktatuurissa

Hanoi

Tein vaihteeksi reissun Thaimaaseen, Kambodzaan ja Vietnamiin. Paluumatkalla tuli piipahdettua vielä Hong Kongissa.

Keskityn tässä kirjoituksessani Vietnamiin, jossa vietin viisumivapauden sallimat kaksi viikkoa. Maasta jäi jossakin määrin ristiriitainen mielikuva.

Kun saavuin Vietnamiin, se tuntui leppoisalta paikalta, jossa ihmiset ovat ystävällisiä ja yritteliäisyys kukoistaa. Turistejakin on jo melko paljon, ja uusia hotelleita nousee kuin sieniä sateella. Maan poliittista järjestelmää ei alussa juuri huomannut, mitä nyt punaisia tähtilippuja liehui siellä täällä. Rajamuodollisuudetkin olivat yksinkertaisemmat kuin Kambodzaan tultaessa.

Vietnamin talous kehittyy, ja elintaso nousee. Osa vietnamilaisista elää jo varsin mukavasti. Elintasoerot eivät näy katukuvassa yhtä räikeästi kuin Kambodzassa, jossa suurin osa ihmisistä ajaa skoottereilla, ja ne jotka eivät aja, ajavat toinen toistaan kalliimmilla katumaastureilla ja urheiluautoilla ja edustusautoilla. Phnom Penhin keskustassa näkee päivässä enemmän Ferrareita ja Bentleytä kuin Suomessa vuoden aikana.

Mutta palataan nyt vielä Vietnamiin,

Ei historiaa vaan tätä päivää.

Siellä täällä olevia kommunismin synboleja katseli ensiksi vähän hämmästyneinä aivan kuin ne olisivat olleet jotain museorekvisiittaa, joka oli jostakin syystä tuotu esille. Vähitellen alkoi kuitenkin käydä ilmeiseksi, että vietnamilaiset ottavat nämä asiat tosissaan. Sirppi ja vasara ja punatähti eivät ole heille leikin asioita. Ei myöskään kommunistijohtaja Hồ Chí Minh, jonka mukaan on nimetty maan suurin kaupunki Saigon - jolla nimellä sitä vieläkin monet kutsuvat. Yllättäen vanhaa nimeä näki Vietnamissakin. Olisi luullut, että se on kielletty. 

 Hồ Chí Minh nimeään kantavan kaupungin postitalon seinällä

Vietnamissa diktatuurin pimeät puolet alkoivat konkretosoitua kohdallani, kun innoissani otin kuvia Nha Drangissa erääseen liikenneympyrään rakennetuista valoista ja lipuista. En huomannut, että "isoveli" katselee selkäni takaa puolueen tukikohdasta tai poliisiasemalta tai mikä rakennus olikaan 

Kielletty kuva

Otin vielä muutaman kuvan kuullessani jonkun huutavan takanani. Vietnamilaiset ovat äänekkäitä, ja kauppiaat ja muut huutelevat, joten en kiinnittänyt huutoihin huomiota - kunnes vilkaisin taakseni. Jonkin matkan päässä tukikohdan portilla vihreäasuinen ”poliisivartija” huuteli ja näytti käsimerkkejä (käsivarret ristissä). Valokuvia ei olisi ilmeisesti saanut ottaa. Mistä minä sen turistina voin tietää. Kiirehdin nopeasti pois paikalta. Tämän tapauksen jälkeen vilkuilin aina ympärilleni ennen kuin uskalsin kaivaa kameran esille. En halunnut menettää matkakuviani. Monia mielenkiintoisia ja maan järjestelmää valaisevia kuvia jäi ottamatta. Minulla ei valitettavasti ollut mukana pientä kameraa, jolla voisi kuvata huomaamattomasti. 

Kuvassa näkyvän virallisen rakennuksen portilta "vihreä mies" huusi ja näytti käsimerkkejä. 

Pääkaupungissa Hanoissa diktatuurin kasvot näkyvät ideologisissa neuvostotyyppisissä patsaissa ja julisteissa. Kaikkein selvimmin ne kuitenkin näkyvät rynnäkkökivääreillä aseistettujen poliisivartijoiden vartioimissa mahtipontisissa hallintorakennuksissa, joita on huomattavan paljon siellä täällä. Poliisin esiintyminen on usein koppavaa ja mahtailevaa. Näin jopa tapauksen, jossa poliisi astui pamppua heilutellen kadulla kulkevan skootterin eteen ja kaatoi sen matkustajineen nurin kadulle. Sen jälkeen paikalle ryntäsi ainakin kymmenen lähistöllä ollutta poliisia. En tiedä, minkä toimenpiteiden kohteeksi onneton skootterikuski joutui, mutta enpä olisi halunnut olla hänen nahkoissaan. Vietnamin poliisin raakuuksista löytyy lähteitä internetistä. Pidätettyjä on jopa kuollut poliisin käsissä.

Rynnäkkökiväärimiehiä kaupungin keskustassa

"Vihreiden miesten" kuvaaminen edes kaukaa "zoomaamalla" oli pelottavaa, koska erilaisia tarkkailijoita oli siellä täällä. Piti katsoa ensiksi joka puolelle, katseleeko joku jostakin. Asioita tuntemattoman oli mahdotonta tietää, mitä kuka tarkkaili ja missä, ja mitä tarkkailijat yleensä olivat. Erilaisia univormumiehiä liikkui puistoissa ja julkisilla paikoilla. Lisäksi oli virallisen näköisiä ja vähemmän virallisen näköisiä ihmisiä, jotka tuntuivat seuraavan ympäristöä ja ihmisiä. Vallitsi pelon ilmapiiri, jossa ei tiennyt kuka katselee. Osa kuvittelemistani tarkkailijoista oli todennäköisesti tavallisia kaupunkilaisia. Mutta tässä totalitaristisen järjestelmän kammottava luonne tuleekin esille. Ei voi koskaan tietää kuka kontrolloi vai kontsolloiko juuri sillä hetkellä kukaan.   

Tämä patsas ei esittelyä kaipaa. Materiaalista ja tyylistä päätellen valmistuspaikaksi voisi arvella Neuvostoliittoa.

Ehkä kaikkein vastenmielisimmillään diktatuuri näkyy siinä, että vuonna 1969 kuolleen kommunistijohtaja Ho Chi Minhin mausoleumia, museota ja niitä ympäröiviä puistoja vartioivat kymmenet raskaasti aseistetut poliisit. Vartioitu vyöhyke alkaa jo satoja metrejä ennen varsinaisia rakennuksia. Näiden kohteiden ylläpitoon käytetään valtavasti rahaa samaan aikaan kun lähistöllä asuu ihmisiä lähes slummia muistuttavissa olosuhteissa. Ho Chi Minhin alaisuudessa tapettiin kymmeniä tuhansia ”luokkavihollisia”, toisinajattelijoita ja kommunistien vastustajia. Myös toisen teurastajan Leninin patsas – mahdollisesti useampiakin – löytyy kaupungista kunniapaikalta.

Liikennettä valvovat poliisit hiekan värisissä univormuissaan olivat jostakin syystä kaikkein pelottavimman näköisiä isoine moottoripyörineen ja valkoisine kypärineen - paitsi tämä nainen, ja ehkä siksi uskalsinkin ottaa kuvan. 

Viimeisen muistutuksen siitä, että on ollut diktatuurivaltiossa, saa lentokentällä, jossa passi tarkastetaan maasta pois lähdettäessä erilaisten tiukkailmeisten ”vihreiden” miesten toimesta useammin kuin länsimaisilla lentokentillä. Hong Kongin (vaikka sekin on osa Kiinan kansantasavaltaa) tarkastukset tuntuvat leppoisilta Vietnamin jälkeen. Kiinalainen rajavirkailija jopa hymyilee ystävällisesti ojentaessaan passia ja toisin kuin vietnamilainen kivikasvo.

Nha Drang

Miksi valtiot pysyvät pystyssä?

Valtioiden olemassaolo perustuu kahteen ihmislajille tyypilliseen ominaisuuteen, jotka kumpikin ovat evoluutioprosessin tulosta.

Ensimmäinen ominaisuus on ihmisen perimään taltioitunut vietti, joka saa hänet pitämään puoliaan yhteisön muita jäseniä vastaan. Tällainen vietti voidaan todeta paitsi ihmisillä, myös kaikilla yhteisöissä elävillä eläinlajeilla. Sen syntymekanismi on yksinkertainen ja helposti ymmärrettävissä. Ne yksilöt, jotka ovat pitäneet parhaiten puolensa kilpailussa ravinnosta ja puolisoista, ovat lisääntyneet tehokkaimmin ja välittäneet siten geenejään eteenpäin. Olemme kaikki heidän jälkeläisiään, siksi meihin on syväkoodattu piirre, joka saa meidät kilpailemaan lajitovereitamme vastaan. Saamme nautintoa voittamisesta ja menestymisestä. Kärsimme tappioista ja epäonnistumisista.

Edellä mainittu vietti ilmenee siten, että haluamme vähintäänkin ylläpitää, mutta mielellään myös parantaa sijoitustamme yhteisömme sosiaalisessa hierarkiassa. Teemme työtä saavuttaaksemme vaurautta ja kuuluisuutta ja menestystä, jonka avulla asemamme määritellään. Jos joku muu aiheuttaa omalla toiminnallaan suhteellisen asemamme heikkenemisen, meissä käynnistyy välittömästi voimakas fyysinen torjuntareaktio, joka voi ilmetä suuttumuksena, kateutena tai mustasukkaisuutena riippuen siitä, millä elämän alueelle olemme menetyksen kokeneet. Jos joku varastaa omaisuuttamme tai loukkaa fyysistä koskemattomuuttamme, suutumme. Jos joku syrjäyttää meidät kilpailussa menestymällä paremmin, koemme kateutta. Jos joku vie meitä tyttö- tai poikaystävän tai ihastuksen kohteen tai puolison, koemme mustasukkaisuutta.

Kaikissa tapauksissa on kyse samasta asiasta eli reagoimisesta siihen, että asemamme yhteisössä on vaarassa. Menetettyämme omaisuuttamme emme enää ole yhtä arvokkaita kuin ennen, koska kyky hankkia omaisuutta on yksi arvostuksen mittareita. Jos joku pahoinpitelee meidät, menetämme silloinkin arvostustamme muiden silmissä, koska kyky puolustautua on yksi arvostuksen mittareista. Jos joku vikittelee meiltä puolison tai tyttö/poikakaverin, koemme mustasukkaisuutta, koska kyky voittaa ”kilpakosija” taistelussa puolisoista on yksi tekijä, joilla arvostustamme mitataan.

Toinen ihmislajille tyypillinen ominaisuus on tavallaan ensimmäisen vastapuoli. Sen tavoitteena ei ole yksilön menestyminen toisia samaan yhteisöön kuuluvia vastaan vaan yhteisön menestyminen kokonaisuudessaan kilpailussa ankaraa luontoa ja muita yhteisöjä vastaan.

Koska ihminen – yhteisöeläinten tavoin – on riippuvainen yhteisön olemassaolosta menestyäkseen ja jatkaakseen sukuaan, häneen on kehittynyt vietti, joka pyrkii suojelemaan yhteisöä ja siihen kuuluvia lajitovereita. ”Kaveria” autetaan hädässä. Tähän viettiin kuuluu oleellisesti tietynlainen solidaarisuus yhteisön periaatteita ja johtajia kohtaan. Vietti ilmenee käytännössä sitten, että ”venettä ei ole haluta keikuttaa”. Yksittäinen ryhmän jäsen on alistunut ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin.

Ensimmäinen ihmisen perinnöllisistä vieteistä saa hänet kilpailemaan läheisiä lajitovereita vastaan asemasta ryhmän hierarkiassa, kun taas toinen vierteistä saa hänet huolehtimaan läheisistä lajitovereista ja ryhmän yleisestä edusta. Myös tämän toisen vietin kehittyminen evoluution pitkässä prosessissa on helppo ymmärtää. Yhteisöt, joissa on pelkästään kilpailtu ja tapeltu toinen toisiaan vastaan, mutta ei ole huolehdittu itse yhteisön menestymisestä, ovat tuhoutuneet. Ei ole ollut riittävästi yhteishenkeä, jota olisi vaadittu taisteltaessa luonnonvoimia ja hyökkääviä vihollisia vastaan.

Kaksi edellä mainittua viettiä ovat tukeneet toisiaan ja hillinneet toisiaan. Luonnonvalinta on karsinut pois ääritapaukset, menivätpä ne kumpaan suuntaan tahansa. Jos kilpailullisuutta on ollut liikaa, yhteisö on tuhoutunut jäsentensä keskinäiseen riitelyyn. Sisäisesti liian solidaarinen yhteisö puolestaan on näivettynyt kehityksen ja edistyksen puutteeseen.

Mitä johtopäätöksiä edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä nykypäivää ajatellen?

Yksi johtopäätös on se, että anarkismi on pysyvänä järjestelmänä mahdottomuus. Ihmisten luontainen kilpailullisuus johtaa väistämättä resurssien kerääntymiseen muutamille kyvykkäimmille, ja heidän keskinäinen kilpailunsa johtaa valtataisteluun, jonka tuloksena ei voi olla juuri muu kuin jonkinlainen valtio, sanottiinpa sitä miksi tahansa.

Anarkismi on utopiaa aivan samalla tavalla kuin sosialismikin. Utopiaksi nämä aatteet tekee se, että niissä oletetaan ihmisen olevan luonnoltaan jotakin mitä hän ei ole. Sosialismissa oletetaan, että kunhan kapitalismi on kumottu, ihmiset elävät sen jälkeen kommunistisessa paratiisissa tasa-arvoisina keskenään. Kuvitellaan, että proletariaatin diktatuuria tarvitaan vain siirtymävaiheessa, kun kapitalismia hävitetään. Todellisuudessa sitä tarvitaan aina. Eivät ihmiset nimittäin suostu ilman pakkoa elämään kommunistisessa kurjuuden tasa-arvossa. Ennen pitkää joillakin alkaa mennä paremmin kuin muilla, eikä tasa-arvosta ole enää mitään jäljellä.

Myös sellainen johtopäätös voidaan tehdä, että valtioilla on tendenssi kehittyä kohti yhä syvempää harvainvaltaa demokratian kulissien säilyessä yhä pystyssä. Koska vallasta käydään jatkuvaa kilpailua, se kasaantuu yhä harvempien käsiin niin kuin mitkä tahansa resurssit, joita on rajallinen määrä, ja joista käydään kilpailua. Miksi kansa hyväksyy tämän? Demokraattisissa järjestelmissähän kansa voi vaikuttaa vaaleissa. Hyväksyminen johtuu toisesta edellä mainitusta vietistä eli ihmisten geeneihin syväkoodatusta vietistä alistua ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin. Alistuminen luo osittain valheellisen turvallisuuden tunteen.

Ihmiset eivät ”keikuta venettä”, vaikka näkisivätkin, että kehitys on menossa huonoon suuntaan. Esimerkit historiasta ja nykymaailmasta osoittavat, että kansalaiset eivät koskaan nouse laajassa mitassa spontaanisti järjestelmän perusperiaatteita vastaan. Muutama nousee, mutta heidät ”hoidellaan”. Hyvä esimerkki on nykypäivän Venäjä. Vaikka presidentti Putin veisi maataan yhä pidemmälle harvainvallan ja diktatuurin suuntaan, kansan syvät rivit eivät lähtisi kaduille ja sanoisi, että nyt riittää. Jonkin verran mielenosoituksia voisi olla, mutta ne saataisiin estetyksi pidättämällä rettelöitsijöiden johtajat. Jos tilanne menisi oikein tiukaksi, hallinto voisi antaa näennäisesti periksi joissakin asioissa kansalaisia rauhoitellakseen, mutta myöhemmin päätökset kaikessa hiljaisuudessa peruttaisiin ja mentäisiin sitäkin määrätietoisemmin kohti totalitarismia.

Anarkokapitalismin ongelma

Takkirauta blogia kirjoittava nimimerkki ”Ruukinmatruuna” suhtautuu ihmisoikeuksiin varsin nihilistisesti, vai mikä sana hänen suhtautumistaan parhaiten kuvaisi. Realistisesti kenties?

”Ihmisillä, aivan täysin sukupuolesta riippumatta, on täsmälleen niin paljon oikeuksia kuin mitä a) he itse kykenevät itselleen ottamaan ja b) mitä nokkimisjärjestyksessä heidän yläpuolellaan olevat suostuvat heille antamaan. Mikäli lähdemme siitä, että mitään jumalia tai transkendenttia lainsäätäjää ei olemassa, ihmisoikeudet ovat tällöin pelkkiä sosiaalisia konstruktioita ja voidaan abrogoida milloin tahansa jos suuremman väkivaltapotentiaalin omaavat ihmisolennot, aivan sukupuolesta riippumatta, niin päättävät.”

Siinäpä se.

Yksilö tai yksilöt voivat nauttia ihmisoikeuksistaan niin kauan kunnes tulee joku suuremman väkivaltapotentiaalin omaava ihminen tai ihmisjoukko ja päättää toisin. Onko mitään muuta tehtävissä kuin hankkia vielä suurempi väkivaltapotentiaali?

Valtiolla on väkivaltapotentiaalia, ja tällä potentiaalilla se suojelee yksittäisiä kansalaisia muiden väkivaltapotentiaalin omistavien tahojen muodostamaan uhkaa vastaan. Suojelulla ikävä kyllä on hintansa. Joudumme alistumaan verojen maksamiseen ja sääntöihin, jotka valtio määrää noudatettavaksemme. Jos emme alistu, valtio on yhtä armoton kuin ne, joilta se siihen asti on suojellut meitä. Onhan valtio loppujen lopuksi vain yksi roisto muiden joukossa. Se varjelee reviiriänsä kuin mikä tahansa mafiajärjestö.

Kun haaveillaan valtion lakkauttamisesta, kuten anarkokapitalistit ehdottavat, kannattaa ensiksi miettiä mikä valtio pohjimmiltaan on, miten se on syntynyt, ja onko sen hävittäminen ylipäätään mahdollista.

Jukka Hankamäki tiivistää blogissaan perinteisen sopimusteorian valtion synnystä seuraavasti:

”Yhteiskuntasopimuksella tarkoitetaan oikeusfilosofista perustelua, jonka mukaisesti alun perin luonnontilassa eläneet ihmiset muodostivat valtion välttääkseen mielivallan ja anarkian.”

Valtiottomassa tilassa eläneet ihmiset siis perustivat valtion välttääkseen valtiottoman tilan. Eikö määritelmä tunnu siltä, kun se olisi muotoiltu jälkikäteen lähinnä valtion olemassaolon oikeuttamiseksi.

Edellä mainitun ”sopimuksen” synnystä ei ole jäänyt kirjallisia todisteita, joten tapahtumasta voitaneen esittää erilaisia spekulaatioita. Oma arvioni on se, että ”sopimus” on esitelty ihmisille miekka kädessä tavalla, joka ei ole jättänyt vaihtoehtoja.

Perustelen olettamukseni sillä, että näin uusia valtioita nykyisinkin syntyy, jos vanha valtio romahtaa ja hetken ajan vallitsee valtioton tila. Erilaiset asejoukkiot tarjoavat alistumisesta niiden valtaan mafiatyylisiä sopimuksia, joihin sisältyy suojelu muilta asejoukkioilta. Valtion olemassaolon edellytyshän on, että sillä on yksinoikeus verojen keräämiseen, ja sen alueella vallitsee sen itsensä väkivaltamonopoli.

Täysin luonnonmukaisessa tilassa valtioita ei ole syntynyt eikä synny edelleenkään. Ihmiskunta eli satoja tuhansia vuosia metsästäjä-keräilijöinä ennen ensimmäisten valtioiden ilmaantumista. Jos ihmisillä oli jo tuolloin tarve tehdä sopimus valtioin perustamisesta, mikseivät he tehneet sitä aikaisemmin? Miksi piti odottaa satoja tuhansia vuosia?

Oleellinen tekijä valtion perustamiselle kauan sitten ja vielä nykyisinkin on se, että ainakin osa ihmisistä asuu vakituisesti samassa paikassa ja kerää ruokaa ja vaatteita ja tarvikkeita yli päivittäisen tarpeensa. Tällöin ihmisiä voidaan verottaa, ja se on valtion olemassaolon kaikkein keskeisin edellytys. Ilman verotusta eli ihmisiltä pakolla kerättyjä resursseja ei voi olla valtiota.

Ensimmäiset valtiot syntyivät sen jälkeen, kun osa ihmisistä oli lopettanut kiertelemisen vuodenaikojen mukaan ja jäänyt yhteen paikkaan asumaan, viljelemään maata ja hoitamaan kotieläimiä. Tässä vaiheessa alkoi kertyä resursseja, joita voitiin verottaa. Kiertelevät joukkiot ryöstivät viljelijöiltä ruokaa ja tarvikkeita ja veivät ne omiin kotipaikkoihinsa, joista vähitellen alkoi muodostua ryöstetyn tavaran varastoalueita ja samalla tulevien kaupunkivaltioiden alkuja. Ryöstäjien kylät kasvoivat ja kehittyivät. Niihin vietiin väkisin myös ihmisiä orjiksi ja palvelijoiksi. Maanviljelijät joutuivat antamaan poikiaan rosvojoukkojen sotilaiksi. Tällä tavalla vahvistettiin paitsi armeijoita, myös ”liittoa” alamaisiin. Kaupungeiksi kehittyviin kyliin saapui myös rakentajia ja kauppiaita ja eri alojen ”yrittäjiä” - jos tällaista nimitystä jo tuohon aikaan voitiin käyttää.

Yksi asia oli hyvin tärkeä. Sen merkitys käy ilmi arkeologien esille kaivamista tuhansia vuosia vanhoista kaupungeista. Niissä kaikissa on merkittävällä paikalla paitsi hallitsijan palatsi, myös uskonnollinen temppeli. Tämä on todiste siitä, että maallinen valta on ymmärtänyt jo varhaisessa vaiheessa yhdistää voimansa hengellisen vallan kanssa. Jälkimmäisen tehtävä on ollut uskotella alamaisille, että hallitsija on jumala tai edustaa jumalaa tai ainakin on jumalan erityisessä suojeluksessa. Näin ollen hallitsijaa vastaan nouseminen on niin hengellisessä kuin maallisessakin mielessä ankarimmalla mahdollisella tavalla rangaistava teko. Palkkioksi hallitsijan apuna toimimisesta uskonnolliset johtajat ovat saaneet nauttia rikkauksista ja vallasta ja etuoikeutetusta asemasta yhteiskunnassa. Tämä on ollut käytäntö nykypäiviin asti, vaikkakin juuri nyt on länsimaisissa yhteiskunnissa on meneillään murroskausi, jossa vanhaa uskontoa korvataan uudella.

Miten valtio saadaan lakkauttamaan itsensä, jotta tilalle syntyisi anarkokapitalistinen tila? Valtio takaa eliitille valtaa ja etuisuuksia. Miten eliitti saadaan luopumaan vaivalla hankkimastaan vallasta ja etuoikeuksista?

Jos anarkokapitalismi on mahdollinen, miksei maailma jo ole siirtynyt anarkokapitalismiin? Miksi vielä viivytellään? Miksi vasta 0,001 prosenttia ihmisistä on oivaltanut, että anarkokapitalismi olisi parempi vaihtoehto kuin nykyinen ihmisiä riistävä valtio?

Tunnen sympatiaa anarkokapitalismin ajatusta kohtaan ja suhtaudun monilta osin hyvin kielteisesti nykytyyppiseen valtioon, jonka anarkistien tavoin koen olevan väkivaltainen pakkokoneisto. Kannatan tasa-arvoa ja siihen kuuluvaa maksimaalista yksilönvapautta. Onko anarkokapitalismi siinä muodossa kuin aatteen kannattajat sen esittelevät ja perustelevat, vastaus nykyisen järjestelmän ongelmiin, on toinen asia.

Se, joka hallitsee mediaa, hallitsee mieliä

Ihmiset muodostavat kantansa asioista sen tiedon mukaan, mikä heillä on. Kysymys kuuluu, mistä ihmiset saavat tämän tiedon. 

Ennen vanhaan tietoa sai sanomalehdestä sekä yleisradion ja television uutisista. Internettiä ei ollut, blogeja ei ollut, ulkomaalaisia uutislähteitä voi voinut seurata ellei ostanut vieraskielistä sanomalehteä tai kuunnellut ulkomaisia radiolähetyksiä, mitä vain harvat tekivät. 

Paljon on muuttunut, mutta jotain on säilynyt myös muuttumattomana. Kun nykyisin tapahtuu jokin yleisöä kiinnostava asia, ensiksi siitä kerrotaan yleensä uutisissa. Vasta sen jälkeen asiaa aletaan käsitellä sosiaalisessa mediassa. Tässä vaiheessa voi levitä uutta tietoa ja uusia "juoruja", jotka kuitenkin media pian nappaa - tai tappaa. 

Media on edelleenkin avainasemassa. Foorumikeskusteluissakin viitataan usein johonkin tietoon, jonka jokin tiedotusväline on jossakin maininnut. Uutta tietoa median ulkopuolisista lähteistä tulee mukaan aika vähän. Joskus sitä voi tietysti tulla enemmänkin sattumalta tai muusta syystä. 

Joskus foorumeilla mainitaan jokin yksityinen lähde, jossa asioista on kerrottu. Tällaisessa tapauksessa käy kuitenkin usein niin, että vähän ajan päästä ”sivu on poistettu” tai ”video on poistettu”. Jos herkullisen uutispalan sattuu löytämään joltakin yksityiseltä ”saitilta”, se kannattaa kopioida ennen kuin se häviää, mikäli haluaa joskus viitata tähän alkuperäiseen tietoon.  

Sosiaalisesta mediasta ja foorumeilla käytävästä keskustelusta huolimatta äänestävän kansan valtaosa saa tietonsa edelleenkin valmiiksi pureskeltuna ja valmiiksi annosteltuna radion ja television uutisista sekä sanomalehdistä ja niiden nettisivuilta. On edelleenkin paljon ihmisiä – ja nämä ihmiset ovat nimenomaan äänestäjäkunnan perinteistä ydinjoukkoa - joiden internetin käyttö on hyvin rajallista. Monen tietokonekin on niin jumissa, ettei sillä edes kunnolla edes pääse nettiin. Sen käyttö voi rajoittua sähköpostien lukemiseen ja kirjoittamiseen sekä pankissa asiointiin. 

Kaiken näennäisen tiedonpaljouden keskellä todellinen avaintieto tulee edelleenkin suurimmalle osalle ihmisistä vain hyvin harvoista lähteistä, tämän lähteen haltijoilla on avaimet kansan mielipiteiden muokkaamiseen. 

Matti Apunen Pressiklubi -ohjelmassa vuonna 2010: 

”"Media ja poliisi näyttävät tässä elävän jonkinlaisessa symbioosissa. Kaikki likainen kiinnostaa mediaa. Ihmisten oma elämä nykyisen materialismin aikana on henkisesti niin tyhjää, että se voidaan täyttää millä tahansa median tarjoamalla roskalla." 

Heikki Kuutti, ”Viranomaiset ja julkisuusperiaate”, Jyväskylän yliopiston julkaisuja: 

"Erityisesti poliisi ja media tuntuvat toimivan vahvassa toisiaan ruokkivassa ”symbioosissa". " 

Kun yhteiskunnan väkivallankäyttömonopoli ja media ovat symbioottisessa suhteessa, lopputuloksen voi ennakoida. 

Asioiden käsittelemisessä nettifoorumeilla on se ongelma, että keskustelijat ja mielipidejohtajat eivät kykene tai halua nähdä asioita laajemmin kuin siinä pienessä perspektiivissä, mikä milloinkin on jonkin yksittäisen tapauksen ympärillä. Tahallisesta suppeakatseisuudesta on kyse silloin, kun yksittäistä tapausta käytetään propagandistisesti hyväksi jonkin poliittisen päämäärän edistämiseen. 

Kun tilanne on ”kuuma”, eli kun kansa on kiihtynyt jonkin mieliä kuohuttavan uutisen takia, propagandistit iskevät. Yleisö on silloin haavoittuvimmillaan ja otollisimmillaan. Jos asiaa mietittäisiin rauhallisesti ilman kiihkoa, huomattaisiin, että propagandistin ehdottama muutos – mikä se sitten onkin – voi olla kenties puolusteltavissa sen nimenomaisen yksittäistapauksen valossa, mikä parhaillaan kuumana aiheena foorumeilla käsitellään, mutta sillä olisi paljon kielteisiä vaikutuksia ja vaikutusten vaikutuksia muualla. Yhteen esimerkkitapaukseen sopiva oikeudenmukaisuus ilmenisi epäoikeudenmukaisuutena tuhansissa muissa tapauksissa. Kaikkea ei voi eikä pidä mitoittaa ääri-ilmiöiden perusteella, tai arjesta tulee ikävää. 

On parempi, että kärsitään joskus harvoin ääri-ilmiöstä kuin että kärsitään joka päivä siitä, ettei koskaan kärsittäisi ääri-ilmiöstä. 

Propagandistit eivät tietenkään ole oikeasti kovin kiinnostuneita siitä yksittäisestä asiasta, jonka yhteydessä he propagandaansa esittävät. Heillä on nimenomaan tavoitteena saada aikaan laajempia heijastusvaikutuksia. Yksittäistapaus on vain keppihevonen, jonka avulla propaganda saadaan uppoamaan mielentilaltaan järkkyneeseen kansaan. Jos natsit käyttivät tätä taktiikkaa aikoinaan, ja se on edelleen yksi tehokkaan propagandan kulmakivistä. 

Aina, kun tapahtuu jokin mieliä kuohuttava rikoksiin tai väkivaltaan tai turvallisuuteen liittyvä asia, natsihenkiset kansankiihottajat ryömivät esiin koloistaan ja alkavat soittaa ikivanhaa levyä siitä, miten poliisivaltiossa eläminen olisi ihanaa. Siellä ei tällaista pahaa tapahtuisi. Joten eiköhän oteta reippaita marssiaskelia siihen suuntaan. Katsokaa nyt, mihin liika vapaus johtaa. 
 

Onko demokratia ohimenevä ilmiö?

On olemassa pehmeää valtaa, kovaa valtaa ja omistamiseen liittyvää puolikovaa valtaa. Pehmeä valta perustuu palkitsemiseen, ja kova valta perustuu rankaisemiseen. Omistamiseen perustuva valta perustuu siihen, että ulkopuolinen yhteisö tunnustaa omistamisen ja sen mukanaan tuoman yksinoikeuden hallita ja päättää omaisuudesta. 

Olipa kyse mistä vallan lajista tahansa, se on rajallinen ja tavoiteltu asia. Koska ihmisten kyvyissä on eroa, valta ja mikä tahansa muukin tavoiteltu rajallinen hyödyke pyrkii kasautumaan kyvykkäimpien käsiin. 

Taloudellinen valta ja poliittinen kulkevat usein käsi kädessä ja ovat symbioosissa keskenään. 

Valistuksen aikana esille nousseet vapauden, veljeyden, tasa-arvon ja demokratian aatteet loivat uudenlaisen mahdollisuuden tavoitella poliittista valtaa. Perinteisesti poliittista valtataistelua oli käyty pienen piirin kesken. Valtaan oli päästy  juonittelemalla sekä liittoutumalla taloudellisen, uskonnollisen ja sotilaallisen eliitin kanssa. 

Suosiota saaneet vapauden ja demokratian aatteet mahdollistivat sen, että myös perinteisen eliitin ulkopuolelta oli mahdollista tavoitella valta-asemia. Tarvitsi vain agitoida ihmismassat poliittisen liikkeen - esimerkiksi sosialismin - kannattajiksi ja sen jälkeen hankkia valta-asema demokraattisesti joukkovoiman avulla sulkematta kuitenkaan pois joltakin eliitin osa-alueelta mahdollisesti saatavaa apua. Politiikassahan kaikki kelpaa, ja vain päämäärä eli halu valtaan ratkaisee. Uudenlaiset mahdollisuudet luonnollisesti kiinnostivat häikäilemättömiä vallantavoittelijoita, joiden aikaisemmin oli ollut vaikea menestyä kilpailussa vallasta. Demokratialla, vapaudella ja muilla juhlapuheissa mainituilla asioilla oli näille vallantavoittelijoille luonnollisesti pelkkä välinearvo. 

Taloudellinen valta ja poliittinen valta ja kaikki muukin valta yhteiskunnassa kerääntyy erilaisille vähemmistöille. Nämä vähemmistöt kontrolloivat kaikkea, ja niillä yksin on mahdollisuus edistää tasa-arvoa yhteiskunnassa. Vähemmistöt eivät luonnollisestikaan sitä tee, koska silloinhan ne joutuisivat luopumaan vaivalla saavuttamistaan asemista. Tästä johtuu, että tasa-arvo ei tule koskaan toteutumaan. Päinvastoin eriarvoisuus pyrkii lisääntymään. Valtiot pyrkivät kehittymään kohti diktatuuria ja kohti yhä suurempaa taloudellista eriarvoistumista. 

Oliko länsimainen demokratia ollut vain ohimenevä muotivirtaus, jonka jälkeen ollaan palaamassa autoritäärisiin järjestelmiin ja ulkopoliittisten kiistojen ratkaisemiseen asein? Millä keinoin demokratia voisi puolustaa oikeutustaan, jos ihmisiä ei kiinnosta politiikka, ja jos autoritääriset järjestelmät tuottavat ihmisten mielestä riittävästi taloudellista hyvinvointia kuten Kiinassa? Ovatko demokraattiset järjestelmät itsessään väljähtyneitä ja reformin tarpeessa? Onko yleensä mahdollista istuttaa ”länsimaista” demokratiaa itään? Voiko muslimimaailma koskaan olla aidosti demokraattinen ja moniarvoinen?

Helsingin Sanomissa julkaistiin 30.9.2014 Raimo Sailaksen kolumni ”Maailmanpolitiikassa puhaltavat kylmät tuulet”, jossa hän kirjoittaa, että ennustettu länsimaisen liberaalin demokratian voittokulku ei ole toteutunut, vaan päinvastoin demokraattinen yhteiskuntamalli on joutunut puolustuskannalle ja kärsinyt yllättäviäkin tappiota. 

Sailas mainitsee joitakin esimerkkejä. Kiinan autoritäärinen järjestelmä ei ole osoittanut demokratisoitumisen merkkejä, ja Venäjälläkin kehitys on kääntynyt autoritäärisempään suuntaan. Saddam Husseinin kukistumisesta ei seurannut demokratian ja vapauden voittokulkua vaan maa on ajautunut kaaokseen. Arabikevät ei myöskään tuonut toivottua demokratiaa vaan terroritekoja ja raakojen muslimijoukkioiden aseman vahvistumisen. Eu:n sisälläkin on alkanut ilmetä merkkejä autoritäärisen ajattelun noususta. Ääriliikkeet vahvistuivat EU-vaaleissa, ja Unkari on irtisanoutunut EU:n perusarvoista. ”Autoritääriset, diktatoriset ja nationalistiset virtaukset ovat vahvistuneet”, Sailas kirjoittaa. Kolumninsa lopussa hän muistuttaa brittihistorioitsija Niall Fergusonin kirjoituksesta, jossa hän vertasi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneitä olosuhteita nykytilanteeseen, jossa Ukrainan kriisi voi kärjistyä laajaksi onnettomuudeksi.

Sopiiko ihmisluonteeseen parhaiten Kiinan kaltainen yhden puolueen luutunut diktatuuri, jossa ei ole vapaita vaaleja, ja jossa on upporikkaita ja rutiköyhiä. Jääkö pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ohimeneväksi ilmiöksi, joka perustui otollisen tilanteen luomiin ylisuuriin voittoihin maailmanlaajuisessa taloudellisessa kilpailussa. Verrataanko hyvinvointiyhteiskuntaa tulevaisuudessa pörssikuplaan, joka puhkesi, kun olot normalisoituivat. 

Onko enemmistön tyrannialle vaihtoehtoja?

Valtaa voidaan käyttää palkitsemalla ja rankaisemalla. Demokratia liittyy vallan käyttämiseen. Koska on olemassa monenlaista valtaa, on olemassa myös monenlaista demokratiaa.

Jo ihmisten karvapeitteiset esi-isät aikoinaan pyrkivät saavuttamaan tavoitteitaan vaikuttamalla muihin. Tarjottiin kaverille metsästä löydetty herkkupala ja saatiin kaveri tekemään jokin vastapalvelus. ”Saat tämän omenan kun rapsutat kirppuja turkistani.” Lihakset olivat myös kova sana noihin aikoihin. Lihasvoimaa toi vaikutusvaltaa. Hakattiin heikompi lauman jäsen ja alistettiin hänet palvelijaksi. ”Rapsutahan turkkiani ellet halua uutta selkäsaunaa.” Taitavat yksilöt pelasivat näitä molempia pelejä. Tilanteen mukaan välillä palkittiin ja välillä uhattiin, joskus samaan aikaan.

Ajat ovat muuttuneet, mutta tavat ovat säilyneet. Nyt toimitaan vain hienovaraisemmin. Miljonääri Björn Wahlros ei tarjoa hunajakuorrutettua omenaa alaiselleen, joka leikkaa hänen kartanonsa nurmikot. Hän tarjoaa rahaa. Saat tämän, kun teet tätä, on pelin sääntö niin kuin se on aina ollut. Ja jollet tee, voi käydä huonosti. 

Kun nykyisin käytetään rankaisevaa valtaa, nyrkkeihin ja hampaisiin ei yleensä tarvitse turvautua niin kuin kaukaiset esi-isämme joutuivat turvautumaan. Pelkkä uhkaaminen yleensä riittää, kunhan se tehdään tarpeeksi vakuuttavasti. Väkivalta on likaista puuhaa, ja siitä voi itsekin saada osansa. Niinpä likainen ja vaarallinen työ on ulkoistettu poliiseille. Ellemme tottele, mitä korkeampi vallankäyttäjä on määrännyt meidät tekemään, joudumme tekemisiin poliisin kanssa. Saamme itse päättää, konkretisoituuko väkivallan uhka, vai pysyykö pamppu kotelossa. Itsensä hakkauttaminen ei ole kivaa, joten poliisin edessä nöyristellään ja otetaan vastaan rangaistus, mikä se milloinkin on. 

Jos demokratiaa harjoitetaan yksityisesti, päätettävänä on yleensä taloudellisia tai käytännön asioita. Taloyhtiössä päätetään demokraattisesti, tehdäänkö putkiremontti vai ei. Purjehdusseurassa päätetään demokraattisesti, minne seuraavan kesän regatta suuntautuu. Ne lähtevät, joita päätös miellyttää. Ne jäävät rannalle, joita se ei miellytä. Ketään ei tässä vaiheessa uhata väkivallalla. Onhan kyse vain rahasta ja vapaa-ajasta. Väkivalta alkaa häämöttää horisontissa vasta siinä vaiheessa, jos joku ei halua osallistua rahoineen demokraattisen päätöksen toteuttamiseen eikä myöskään suostu jäämään rannalle. Taloyhtiö tilaa häädön maksuhaluttomalle osakkaalleen. Jos osakas ei suostu lähtemään, paikalle tulevat poliisit. Jos hän tekee vielä silloinkin vastarintaa, poliisit käyttävät tilanteen vaatimia voimatoimia, ja tällöin ollaankin jo selkeästi väkivaltaan perustuvan vallankäytön alueella. Tai oikeastaan sen alueella on oltu alusta lähtien – häämöttäähän tien päässä väkivalta, ellei vallankäytön kohde muuten tajua tehdä oikeita johtopäätöksiä. 

Palkitsemiseen ja rankaisemiseen perustuva valta limittyvät toinen toisiinsa. Jos palkitseminen ei auta, kokeillaan rankaisemista, mikäli sen toteuttamiseen on juridisia ja taloudellisia resursseja. Jos ei ole, sitten ei auta mikään – paitsi ehkä oman käden oikeus tai huijaaminen ja uskottelu.

Se demokratia, josta puhumme eduskuntavaalien yhteydessä, perustuu täysin väkivaltaan ja pakkoon. Valtiollisen vallan luonne on tällainen. Äänestyskopissa kansalainen osallistuu kokoukseen, jossa valitaan ne ihmiset, jotka tekevät käytännön ratkaisuja siitä, missä asioissa ja missä olosuhteissa palkattu väkivaltainen joukkio saa rangaista ja kurittaa kansalaisia. 

Kuvitellaan, että Kuri ja Järjestys -puolueen ehdokas, rikoskomisario Isku Pampukainen, esittää vaalimainoksissaan liikennekurin kiristämistä. Hän on sitä mieltä, että ilman kypärää ajavien polkupyöräilijöiden paapominen saa vihdoin loppua. Heitä on rangaistava, koska jos lain rikkomisesta ei seuraa sanktiota, laki menettää uskottavuutensa. Pampukainen vaatii samasta syystä myös ilman heijastinta kävelevien jalankulkijoiden sakottamista, koska järkipuhe ei ole heihin auttanut. 

Turvallisuudestaan huolestunut rouva Arka Pelkonen äänestää Pampukaista. Samoin tekevät monet muut kuria ja järjestystä kaipaavat. Kuri ja Järjestys -puolue saa suurvoiton, ja Isku Pampukainen valitaan eduskuntaan. Uudet tuulet alkavat puhaltaa lainsäädännössä. Poliisi saa lisää resursseja ja valtaoikeuksia. Niitähän se on vuosikaudet mankunut. Kypäräpakko ja heijastinpakko astuvat voimaan koko ankaruudessaan, kun ne tähän asti ovat olleet pelkkiä suosituksia. Poliisi sakottaa pyöräilijää, joka ei ole viitsinyt panna kypärää päähänsä polkiessaan tien yli naapuriin. Ilman heijastinta kulkeva jalankulkija pakenee metsään nähdessään poliisiauton, mutta koirapartio saa hänet kiinni puolen kilometrin päässä. Uusi järjestys on tullut voimaan valtakunnassa. Lakia ei voi paeta. 

Sakottaminen kypärän puuttumisesta ja heijastimen puuttumisesta on väkivallan uhkaan pohjautuvaa pakkovaltaa, joka perustuu pelkästään siihen, että joidenkin mielestä tällaista pakkovaltaa pitää käyttää. Kuri ja Järjestys -puolueelle äänensä antanut rouva Arka Pelkonen on osallisena tähän väkivaltaiseen pakottamiseen. Hän on rikoskumppani. 

Jos vainoamisesta ja sakottamisesta tuskastunut pyöräilijä Armo Vapaamieli polttaa pinnansa ja käy sytyttämässä Kuri ja Järjestys -puolueen kannattajaksi tietämänsä Arka Pelkosen roska-astian, hänet tuomitaan tuhopoltosta ja vahingonteosta ja ehkä terrorismistakin, jos teon motiivi tulee ilmi. Lievän tuomion toivossa hän esittää oikeudessa nöyrää ja katuvaista, mutta sisimmässään hän ei pidä itseään sen pahempana ihmisenä kuin on rouva Arka Pelkonen, joka on äänestämällä valtuuttanut poliisit kiusaamaan häntä?

Jos demokratia toteuttaa kansalaisten enemmistön tahdon, suoraan tai epäsuorasti vaalien ja edustajien kautta, onko se silloin pelkkää enemmistön pakkovaltaa vähemmistöä kohtaan? Voidaanko sitä sanoa enemmistön tyranniaksi? Tätä kysymystä on pohdittu paljon. 

Arvioidessaan Björn Wahlrosin kirjaa ”Markkinat ja demokratia - Loppu enemmistön tyrannialle” Olli Makkonen tiivistää mielestäni hyvin nykyaikaisen demokratian ongelman: 

”Demokraattinen päätöksenteko voi ulottua asioihin, joihin sen ei pitäisi koskea. Se voi tunkeutua ihmisten yksityiselämään ja alkaa säätelemään asioita, jotka pitäisi jättää jokaisen yksilön omaan harkintaan.”

Tästä on juuri kyse, kun puhutaan enemmistön tyranniasta. Nykyisin on vallalla käsitys, että enemmistöllä on rajoittamaton oikeus oikeuttaa vallankäyttäjät rajoittamattomasti kontrolloimaan ja rankaisemaan kansalaisia. Mikään yleisesti tunnustettu moraalinen periaate ei aseta ehdotonta rajaa sille, mitä vallankäyttäjät ovat oikeutettuja tekemään. Riittää, kunhan he propagandan avulla huijaamalla onnistuvat hankkimaan äänestäjien enemmistön hyväksynnän toimenpiteilleen. Hyväksynnän ei tarvitse olla tapauskohtainen. Yleinen hyväksyntä riittää. Äänestäjät antavat vaaleissa ehdokkailleen vapaan valtakirjan tehdä mitä tahansa. Sen jälkeen kaikki, mitä edustaja tekee, on olevinaan kansan tahdon mukaista. Vai tahtoivatkohan äänestäjät todella kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen toteuttavan kansan tahtoa remuamalla kännipäissään moottoripyöräjengin kerhotiloissa...

http://ollimakkonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/107206-bj%C3%B6rn-wahlroos-ja-enemmist%C3%B6n-tyrannia

Enemmistön tyrannian ongelma tunnustetaan. Sen torjumisesta on esitetty erilaisia näkemyksiä. Jotkut panevat toivonsa ihmisoikeuksiin. Jotkut ovat sitä mieltä, että presidentti-instituutio erillisenä vallankäyttäjänä pitää kansanedustajat tolkullisina. Näinköhän. 

Yhä syvemmälle kansalaisten yksityiselämään tunkeutuva lainsäädäntö tympäisee siinä määrin, että olen jo pitkään tuntenut sympatiaa anarkismia ja anarkisteja kohtaa. Tähtääväthän anarkistit valtion lakkauttamiseen, olkoonkin, että tavoite on utopistinen. Vaikka valtio onnistuttaisiinkin lakkauttamaan, sen tilalle syntyy ennen pitkää uusi. 

Onko olemassa muita vaihtoehtoja kuin nykyisen kaltainen valtio ja anarkistien kaavailema valtiottomuus? Mielestäni on, ainakin teoriassa. Kolmas vaihtoehto olisi tasa-arvoon perustuva demokratia. Se olisi vaihtoehto nykyiselle vahvemman valtaan perustuvalle demokratialle. Kyseessä olisi eräänlainen anarkismin ja valtion yhdistäminen eli anarkistinen valtio, niin mahdoton kuin pelkkä tällainen käsite jo on. Valitettavasti ainoat, jotka voisivat sen toteuttaa, ovat nykyiset vallanpitäjät. Eivätkä he ole pyrkineet valtaan poistaakseen itseltään vallan. 

Nykyisen valtion tehtävä on ylläpitää poliittista eriarvoisuutta eli sitä, että jotkut käskevät, ja muut tottelevat. Se, millä tavalla – vaaleilla vai ilman vaaleja - käskijät nousevat käyttämään valtaa, ei muuta perusasetelmaa. Järjestelmä on joka tapauksessa sellainen, että jotkut käskevät, ja muut tottelevat – tai käy huonosti.

Tasa-arvoon perustuvan demokratian perusajatus olisi se, että kaikki ihmiset katsottaisiin poliittisesti samanarvoisiksi. Kuten anarkismissa, järjestelmässä ei olisi käskijöitä ja käskettäviä. Kenelläkään – toimipa hän yksin tai yhdessä muiden kanssa – ei olisi oikeutta väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla pakottaa ketään sen enempää kuin kenellä tahansa muulla olisi oikeutta pakottaa häntä. Valta ja vapaus olisi jaettu absoluuttisesti tasan kansalaisten kesken. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että nykyinen lainsäädäntö pitäisi suurelta osin purkaa tasa-arvon vastaisena eli laittomana. Kansalaisten henkilökohtaista vapautta loukkaavia lakeja ei voisi olla olemassa. Lakien avulla säädeltäisiin ainoastaan sitä osaa ihmisten toiminnasta, mikä kohdistuu muihin. Heijastinpakkoa, kypäräpakkoa ja muita tämän tyyppisiä yksilönvapautta kaventavia pakkoja ei olisi. Murhaaminen, varastaminen, väkivalta ja muu tämän tyyppinen toisiin ihmisiin kohdistuva negatiivinen toiminta sen sijaan voitaisiin kieltää lailla, koska nämä teothan itsessään olisivat juuri sitä vallankäyttöä, jota tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei sallita. 

Yhteiskunta on monimutkainen, ja tiettyjä tilanteita varten edellä mainittua periaatetta pitäisi eri tavoilla soveltaa. Se on mahdollista. En nyt mene yksityiskohtiin, vaikka niitäkin olen miettinyt. 

Samanlaisen rajan, mitä edellä kaavailin – eli mitä asioita valtio on oikeutettu kieltämään kansalaisiltaan ja mitä ei - on määritellyt aikoinaan filosofi John Stuart Mill kirjassaan ”On Liberty”. 

” The only part of the conduct of any one, for which he is amenable to society, is that which concerns others. In the part which merely concerns himself, his independence is, of right, absolute. Over himself, over his own body and mind, the individual is sovereign.”

Nykyinen lainsäädäntö yksilönvapautta rajoittavine pakkoineen on Millin esittämän periaatteen vastainen joka käänteessä. Mill kirjoittaa, että ihmisen kuviteltu oma etu ei ole riittävä peruste käyttää pakkoa häntä kohtaan. 

”His own good, either physical or moral, is not a sufficient warrant. He cannot rightfully be compelled to do or forbear because it will be better for him to do so, because it will make him happier, because, in the opinions of others, to do so would be wise, or even right. These are good reasons for remonstrating with him, or reasoning with him, or persuading him, or entreating him, but not for compelling him, or visiting him with any evil in case he do otherwise.”

http://www.bartleby.com/130/1.html

Toistaiseksi ei ole vielä löytynyt kannattajia edellä esittämälleni ”kolmannelle vaihtoehdolle”. Jos heitä ilmestyisi, ehkä olisi syytä harkita asiaa edistävän puolueen perustamista. Puolue toimisi tasa-arvon, vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta diktatuureja vastaan. 

Epävapaa demokratia

Helsingin Sanomissa oli syyskuussa 2014 kirjoitus avioliittolain muutoksesta ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten oikeudesta periä isänsä. Lehdessä haastateltiin muutamia oikeustieteilijöitä, jotka arvostelivat uutta lakia. Seuraavassa on ote artikkelista: 

Perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi sukupuolen, iän tai alkuperän perusteella. Sama syrjintäkielto toistetaan lukuisissa ihmisoikeussopimuksissa, joihin Suomi on liittynyt. Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen painottaa, että perustuslain esitöissä ja varsinkin ihmisoikeussopimuksissa mainitaan nimenomaan aviollinen syntyperä kiellettynä erotteluperusteena.

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Entä sitten? Ovathan kuolemaantuomittu ja pyövelikin yhdenvertaisia lain edessä. Toisen heistä laki on määrännyt kuolemaan, ja toiselle laki on antanut oikeuden toimia kuoleman toimeenpanijana. 

Jos yhdenvertaisuutta oikeasti tavoitellaan, eikö itse lakien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät tee ihmisistä eriarvoisia. 

Samanarvoisuus – jos sellaisen kuvitellaan olevan olemassa – katoaa siinä silmänräpäyksessä, kun joku sanoo taikasanan ”turvallisuus”. 

Ovatko ihmiset yhdenvertaisia. Periaatteessa kyllä, mutta kun on kyse turvallisuudesta, yhdenvertaisuuden ei tarvitse toteutua. Onhan turvallisuus tärkein asia maailmassa. Ensin turvallisuus, sitten vasta yhdenvertaisuushöpinät. Määritteleehän vanha kunnon Maslowkin turvallisuuden yhdeksi keskeisistä tarpeista ennen kevyempiä ja vähemmän tärkeitä tarpeita, joihin yhdenvertaisuus ja muut sen kaltaiset kuuluvat. Jos turvallisuus vaarantuu, ihminen voi kuolla. Jos yhdenvertaisuus vaarantuu – kuka siitä on kiinnostunut. 

Koska turvallisuus on määritelty yhdeksi tärkeimmistä tarpeista, sitä ei voida antaa yksityisten ihmisten tai edes poliitikkojen päätettäväksi. Turvallisuudesta päättäminen on asiantuntijoiden ja korkeiden virkamiesten ja poliisien yksinoikeus. Ja heillä on myös yksinoikeus päättää, mitkä asiat ovat turvallisuusasioita. Nämä turvallisuutta koskevat yksinoikeudet merkitsevät sitä, että näennäisesti demokraattisen järjestelmän sisällä on diktatuuri, jonka ei tarvitse kuunnella kansalaisten mielipiteitä. Tiedotusvälineet toimivat diktatuurin propagandakanavina. Turvallisuuteen liittyviä asioita ei kyseenalaisteta. Media toistaa ne sanasta sanaan niin kuin turvallisuusviranomaiset ne sanelevat. 

Poliitikot eivät näistä asioista kovin paljon ja kovin yksityiskohtaisesti keskustele. Kansalaiset eivät näistä asioista välitä. Vaalikampanjoissa ei näistä asioista puhuta muuten kuin epämääräisellä yleisellä tasolla siten, että puolueet lupaavat ihmisille lisää turvallisuutta. He eivät lupaa sitä siksi, että kansallisten turvallisuus olisi uhattuna. He lupaavat sitä siksi, että turvallisuus on yksi perustarpeista, ja siitä puhuminen saa aikaan hyvänolon tunteen ja kokemisen, että kansalaisista huolehditaan. Kansalaisten keskuudessa lietsotaan pelkoa kertomalla kuvitteellisista uhkista ja valehtelemalla, että niistä ei nykymenolla riittävästi huolehdita. Kansalaisille sanotaan, että seuraavissa vaaleissa voit saada aikaan muutoksen, kun äänestät meitä. 

Intialais-amerikkalainen toimittaja-kolumnisti Fareed Rafiq Zakaria kirjoitti vuonna 1997 paljon huomiota saaneen artikkelin ”The Rise of Illiberal Democracy”, jossa hän esitti huolestuneisuutensa siitä, että epävapaat demokratiat lisääntyvät ja voivat hyvin eri puolilla maailmaa. Hän muistutti, että demokratia ei automaattisesti takaa vapautta, vaan demokratiaa voidaan päinvastoin käyttää vapauksien poistamiseen. Hän tiivisti liberalismin ajatuksen seuraavasti: 

”In almost all of its variants, constitutional liberalism argues that human beings have certain natural (or "inalienable") rights and that governments must accept a basic law, limiting its own powers, that secures them.”

Liberalismissa on kyse kansalaisten perustavaa laatua olevista oikeuksista, joita demokraattisten valtioiden tulisi suojella ja edistää – eikä mitätöidä, kuten laajasti on tapahtumassa. Erityisesti Fareed Zakarian pitkän kirjoituksen viimeisiä virkkeitä on lainattu paljon, koska niissä tiivistyy hyvin se, mistä hänen mielestään on kyse. 

”Eighty years ago, Woodrow Wilson took America into the twentieth century with a challenge, to make the world safe for democracy. As we approach the next century, our task is to make democracy safe for the world.”

http://www.foreignaffairs.com/articles/53577/fareed-zakaria/the-rise-of-illiberal-democracy